Viimeinen kirjeeni sinulle
Love ry - 29.06.2010 23:00
Nimetön
- "Äiti, isä löi", pieni lapseni sanoo. Lapsi sylissäni kuuntelen, sydän kylmenee ja käännän katseeni pois. En halua hänen näkevän, kuinka paljon sanat sattuvat. Silitän hiuksia, lohdutan, kuuntelen. Samalla päätän, että elämäni kanssasi on lopullisesti ohi, väkivalta kuuluu menneisyyteen enkä enää salli sitä. Päätän lopettaa suojelemisesi, ymmärtämisesi, tukemisesi, katkaista siteet menneeseen.
Kauniit sanasi sokaisivat
Tulit elämääni, kun kaipasin jännitystä. Toit kauneimmat ruusut, veit hienoimpaan ravintolaan. Tunsin olevani kuninkaallinen ja sanoitkin, että olen elämäsi kuningatar. Kauniit sanasi sokaisivat ja uskoin yhteiseen tulevaisuuteen. Ystäväni varoittivat minua sinusta, mutten halunnut kuunnella. Suhteemme alussa valehtelit minulle, selitin itselleni hyvän syyn teollesi. Suljin silmäni siltä, mitä teit, en halunnut uskoa, että haluaisit pahaa minulle. Olithan elämäni tärkein ihminen. Rikoit rajojani, minä siirsin rajaa aina kauemmas. Rajojen rikkominen jatkui, kunnes lopulta laitoin viimeisen rajan.
Häät olivat kuin sadusta
Menimme naimisiin, häät olivat kuin sadusta. Muistoihini jäi kuitenkin, kuinka häissä etsin sinua kadotessasi ystäviesi joukkoon, kuinka kilistit maljoja muiden kanssa ja olin syrjässä, unohdettuna morsiamena. Huumorilla kuitenkin selitin kaiken, nauroin ja laskin leikkiä kohtelustasi. Nyt tiedän paremmin, se oli koko elämämme kiteytettynä yhdelle päivälle.
Toivoin että kaikki muuttuisi
Haaveilit perheestä ja tulin raskaaksi. Riitamme olivat siihen mennessä rajuja, astioita lenteli, ovet paukkuivat. Lähdit kotoa uhaten, ettet koskaan palaisi. Kuitenkin palasit ja pyysin anteeksi, että olit suuttunut minulle niin paljon. Odottaessani lasta riidat pahenivat, tönäisit minua. Kauhuissani pakenin ulos, soitin ystävälle, joka lähti kanssasi ulos juttelemaan. Toivoin, että kaikki muuttuisi, ettet uudelleen löisi.
Toiveeni kesti seuraavaan lyöntiin asti. Silti uskoin, että kaikki järjestyy vielä. Sanoit rakastavasi, sanoit uskovasi tulevaisuuteemme. Vai sanoinko minä niin ja uskoin, että sinäkin sitä halusit?
Vuosien mittaan mahtui käyntejä turvakodissa, poliisien kotikäyntejä, lastensuojelun yhteydenottoja. Ystäväni lohduttivat minua, kun olit julma ja iloitsivat, kun meillä
meni hyvin.
Turvakodissa
Turvakodissa minua järkytti ajatus, että mikään ei muuttuisi koskaan. Näin valvottuja tapaamisia, valvottuja vaihtoja, kuulin kammottavia kohtaloita. Se ei kuulostanut elämältäni, en ainakaan halunnut elämäni olevan sellaista. Siellä kerrottiin, kuinka väkivalta raaistuu vuosien varrella. Se on ollut meillä aina samanlaista, vastasin ja kieltäydyin kohtaamasta todellisuutta.
Kevyet tönäisyt olivat muuttuneet lattialla makaavan potkimiseksi. Kun viimeisen löit minua, kuristit, en enää kertonut turvakodille, en kenellekään. Pelkäsin sinua yhtä paljon kuin sitä, että perheemme hajoaisi. Halusin, että lapsellamme olisi isä, lapsihan rakasti sinua. Uskoin, että parhaiten suojelisin lastamme elämällä kanssasi. Uhkasit jättää minut ja lapsen, jos lähtisin, en halunnut viedä lapselta isää. Satutit, kun elin kanssasi, mutta se tuntui paremmalta vaihtoehdolta, saihan lapsi olla isänsä kanssa ja tiesin, mitä tapahtui.
Kun satutit lasta, olin paikalla ja lohdutin. Ajatus siitä, että en olisi paikalla silloin, kun satuttaisit lasta, tuntui sietämättömältä.
Ero
Erosimme lopulta, mutta väkivalta ei loppunut. Jatkoit kohdistamalla väkivallan suojattomaan lapseen. Silloin tuli rajani vastaan. Et ollut enää perheen jäsen, jota tuli suojella, mutta lastani päätin suojella lopulta sinulta. Se oli elämäni vaikeimpia ratkaisuja, tehdä rikosilmoitus lapseni isästä. Halusin, että olisimme voineet selvittää asiamme, olla edes ystäviä ja huolehtia yhdessä lapsesta, vaikkakin erossa. Se haave murskautui, kun aloitin taisteluni lapsen suojelemiseksi. Taistelit vastaan, et halunnut luopua. Et halunnut minua, mutta et halunnut päästää poiskaan. Vuoroin yritit sovinnolla puhua, mutta sanasi olivat täynnä valheita enkä voinut sinua uskoa.
Vain oikeuden päätöksellä
Vuoroin taas uhkailit ja kiristit. Sydän särkyi kuunnellessa, kuinka tunteettomasti valehtelit menneisyydestä, kuinka kielsit tapahtuneita, kuinka vääristit todellisuutta. Päätin lopettaa yhteydenpidon kanssasi täydellisesti. Pahimmalta tuntui pitää lasta erossa sinusta. Soitin lastensuojeluun kerta toisensa jälkeen, toivoen, että tapaamisenne järjestettäisiin turvallisesti. "Vain oikeuden päätöksellä."
Miksi, kun on rikosilmoitus, kun on lääkärintodistuksia, kun lapsi kertoo itsekin väkivallasta? Kuukausia jatkoin taistelua, kunnes oikeus päätti: -"Isä
tapaa valvotusti väkivallan uhan vuoksi".
Lapsi oli iloinen, saisi tavata isänsä. Voitko koskaan kuvitella, miltä tuntuu kuulla oman lapsen suusta: -"Äiti, mulla on isää ikävä. Meen sen luo ja oon kiltisti, että se ei lyö. Älä kerro isälle mitä sanon, ettei se suutu sulle ja lyö sua".
Valvomattomat tapaamiset
Tapasit lasta, tulit ajoissa paikalle. Toit lahjoja, leikit lapsen kanssa. Ja halusit tavata lasta ilman valvontaa. Pelko palasi elämääni. Mistä tietäisin, ettet palaisi entiseen, ettet valvomatta löisi taas lasta? Oikeus päätti puolestani lopulta. Tapaat lapsen valvomatta, uhkaa ei ole enää, et lyö enää lasta. Olethan niin älykäs, että tiedät lapsen kertovan lyönneistäsi. Mitä se muuttaa, että tiedät? Tiesithän ennenkin, että uhka kertomisesta on, silti löit. Poliisit tiesivät, että olit lyönyt ja löit kuitenkin uudelleen.
Lapsesi tapaa sinut pian. Olen nyt siihen valmis. En luota sinuun, en luota oikeuslaitokseen. Lastensuojelu ei voi suojella lastani väkivallalta, enkä kykene siihen itsekään. Pitkän taistelun aikana olen kuitenkin opettanut lasta vastustamaan väkivaltaa. Olen opettanut, että mitään ei salata. Olen opettanut, miten hälytetään apua, miten pitää suojella itseään. Kaiken aikaa, olen antanut lapsen rakastaa sinua. Elämäni vaikein tehtävä: opettaa lasta suojelemaan itseään sinulta tuhoamatta sitä rakkautta, jonka lapsi vanhempaa kohtaan tuntee.
Taistelen lapsen puolesta
Taisteluni lapseni puolesta jatkuu vielä. Oikeus päättää jonain päivänä, oletko syyllinen pahoinpitelyihin. Me kumpikin tiedämme, että kaikki se tapahtui. Tapasimme kumpikin rikkinäisinä, vuoroin paransimme toisiamme ja vuoroin hajoitimme elämää. Jatkamme elämää erillämme, minä eheytyen ja sinä vielä rikkinäisenä. En kadu tapaamistasi enkä yhteistä elämäämme, ilman sinua en ehkä olisi löytänyt rajojani. Nyt minulla on rajat, en enää hyväksy yhtäkään lyöntiä, en yhtäkään uhkausta.
Menneisyyttä en unohda, se tunkeutuu mieleen kerta toisensa jälkeen, vuoroin kaipauksena, vuoroin painajaisina. Tulevaisuuden kuitenkin olen muuttanut, se on täynnä omia valintoja, ilman pelkoa.
