Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni: Ehkä sekoan, ehkä en

Olen tehnyt havaintoja itsestäni koronapäivien aikana: en kestä poikkeusoloja.

Armeijassa tämä jo huomattiin: tälle jantterille ei kannattanut lykätä liikaa painetta kypärän alle. B-sotilaskeittäjänä olin ikään kuin erityisen tuen tykkimies, jolle ei annettu painavia ammuksia kannettavaksi. Teltassa en yöpynyt yhtään yötä, vaan lepäilin lämpimissä parakeissa ja lusikoin Nikke-vanukkaita it-tykkien jylyssä.

Minua ei välttämättä kannata käskyttää poikkeusoloissa etulinjaan tai koronakeskuksiin.

Olen aivan totaalisessa someähkyssä. Erikoislähetykset, presidentin puhe ja Italia. Olen kuin särki koukussa: haluaisin vapaaksi, mutta mitä enemmän sätkin, sitä syvemmälle uutiskoukku painautuu sieluuni. Studiossa vieraat vaihtuvat, mutta minä pysyn. Minä pysyn kotona puhelimella.

Somessa jaetaan iloisia kuvia kotikouluista. Lapset tekevät tunnollisesti tehtäviä ja joku vei lapset ympäristöopin tunnilla linturetkelle. Miksi meillä on silti kaamea hässäkkä? En saa järjestystä ja rotia. Yksivuotias roikkuu säärikarvoissa ja vaatii juustoa. Tokaluokkalainen tarvitsee jatkuvasti ohjausta. Oman lapsen opettaminen ei ole herkkua, eikä sekään auta yhtään, että olen luokanopettaja. Siitä on pikemminkin vain haittaa.

Kun illalla heittäydyn sänkyyn ja suljen silmät, näen pieniä neonvärisiä viruksia mustaa taustaa vasten. Virukset ovat rumia, niillä on sahamainen hammasrivi ja ne nauravat ilkikurisesti. Valvottaa. Tuntuu kuin lyijylevy painaisi rintaa. Mitä on tumman esiripun takana? Milloin se maapallon toinen näytös alkaa?

Perheissä eletään poikkeusoloissa. Makuuhuoneen oven eteen raahattiin perintöpiironki etteivät leikki-ikäiset pääse häiritsemään Skype-palaveria. Jaksamista ylläpitävät harrastukset ja tekemiset ajettiin alas. Kuitenkin pahinta on epätietoisuus: Miten käy juuri alkaneen rakennusprojektin? Irtisanotaanko minut? Miten käy riskiryhmään kuuluvalle?

Armeijassa iltapalalle osallistuminen oli vapaaehtoista. Tupakaverini pyysi uskollisesti mukaan: ”Lähetään Kanto teelle, se rauhottaa.” En juo teetä ja puolustusvoimien omenateen kiersin kaukaa. Eikä minua silloin pussitee lämmittänyt. Olin kuitenkin otettu, että pyydettiin mukaan. Vieläkin tuntuu hyvältä, että armeijassa oli kaveri, joka huomioi.

Koska en ole erityisolojen ihminen, joudun laskemaan rimaa. En halua enää yhtään uutta ruokareseptiä Martoilta vaan kaipaan yhteyttä toisiin. En voi kutsua ystävää teelle, mutta voin kysyä kuulumiset ja toivottaa jaksamista.

Sain lopulta lapset ulos. Metsäretki toi toivon keväästä. Jospa tämä tästä.