Vanhan seurakuntatalon purkamisesta otettu kuva paljastaa, että purettava rakennus ei ollutkaan mädäntynyt ja huonokuntoineen, kuten seurakunta on esittänyt, vaan näytti suorastaan erittäin hyväkuntoiselta.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Seurakuntatalon purkajilta saadun tiedon mukaan seinähirret olivat purettaessa kahta alinta kerrosta lukuun ottamatta hyvässä kunnossa ja purkutyömaalta oli jopa haettu hirsiä uusiokäyttöön.
Rakennuksesta tehtiin useita kuntotutkimuksia ja niissä löytyi erilaisia vikoja, joita vanhoista rakennuksista yleensäkin löytyy ja niistä pääteltiin, ettei rakennusta kannata enää korjata.
Paha virhe tapahtui siinä, ettei kysytty vanhojen rakennusten korjaamiseen erikoistuneelta asiantuntijalta, mikä vaikutus todetuilla virheillä on korjaamisen kannalta.
Kun allekirjoittanut pyysi tällaisen lausunnon, se oli suorastaan murskaava: ”Rakennus on tavanomainen korjauskohde ja kaikki havaitut viat ja virheet voidaan poistaa korjattaessa”.
Sekin hämmästyttää, että tärkeä tutkimustieto hirsien hyvästä kunnosta ei ole missään vaiheessa tullut esiin, ei seurakunnassa ei kunnassa eikä lausunnonantajien lausunnoissa.
Siinä vaiheessa, kun kunnan asemakaava- ja rakennuslautakunta päätti purkamisesta tasatuloksella puheenjohtajan äänen ratkaistessa ja kun paikallislehden nettiäänestyksessäkin äänet jakaantuivat tasan puolesta ja vastaan, olisi seurakunnassa pitänyt harkita purkamispäätöstä uudelleen.
Olihan vastakkain kaksi hyvin erilaista vaihtoehtoa, säilyttävä ja rakentava tai repivä ja hajottava.
Nurmijärvellä on nyt paljon seurakuntaan pettyneitä, katkeria ja surullisia ihmisiä, seurakuntalaisia ja seurakunnasta eronneita.
Kirkkoherran johdolla seurakunta on asiantuntemattomasti ja vastuuttomasti luonut kuvaa huonokuntoisesta rakennuksesta ja toisaalta liioitellut korjauksen kustannuksia.
Purkamisen peruuntuessa olisi ollut käytettävissä 100 000 euroa, eli noin 20 prosenttia kustannuksista, talkootyötä Rauhanyhdistyksen Perttulan mallin mukaan olisi voitu tehdä.
Itse pientaloja rakentaneena olisin ensimmäisten joukossa ilmoittautunut talkoolaiseksi. Lisäksi rakennusperinnön suojelemiseksi perustetuista rahastoista olisi voitu hakea avustuksia.
Vanhan seurakuntatalon suunnitteli Nurmijärven kirkkoherra Alfred Sadeniuksen poika, arkkitehti Yrjö Sadeniemi, ent. Sadenius (1869–1951), joka oli Yleisten rakennusten ylihallituksen ylijohtaja ja maan arkkitehtoninen auktoriteetti.
Sadeniemen suunnittelema rukoushuone valmistui talkoilla 1923. Sitä korjattiin ja laajennettiin 1953.
Ote suojelumääräyksestä: ”Paikallishistoriallisesti arvokas ja kyläkuvan säilymisen kannalta tärkeä rakennus. Rakennusta ei saa purkaa ilman pakottavaa syytä eikä siinä saa tehdä sellaisia korjaus- ja muutostöitä, jotka turmelevat julkisivujen historiallista arvoa.
Vanhan seurakuntatalon purkaminen on skandaali, joka luo vuosiksi varjon seurakunnan ylle.
Julkaisen lähiaikoina muistelmateoksen, jossa kerron myös kiistoista, joissa olen ollut mukana: moottoritien linjaus, Klaukkalan kirkon rakentamispäätös ja vanhan seurakuntatalon suojelu ja purkaminen.