Kuntavaalit ovat ohi ja tulokset tiedetään. Toiset voittivat ja toiset hävisivät. Tosin voittajia ja häviäjiä näyttää olevan monenlaisia.
Välillä media julistaa voittajiksi ne ryhmittymät, jotka lisäävät kannatustaan tai valtuusto- tai eduskuntapaikkojaan eniten ja häviäjiksi ne, jotka menettävät ääniä tai paikkoja.
Kannatuksen kasvu ja sitä kautta vallan lisääntyminen ovat toki merkkejä jostain muutoksesta, mutta pieni voi kasvunkin jälkeen olla edelleen pieni ja suuri tappionkin jälkeen suuri.
Viime kuntavaaleissa uutisoitiin Halla-ahon pettymyksestä ja Saarikon onnellisuudesta sen jälkeen, kun perussuomalaisten vaalivoitto osoittautui odotettua pienemmäksi ja vastaavasti keskustan kannatuksen lasku odotettua pienemmäksi.
Odotukset voivat olla omia tai muiden asettamia ja suhtautuminen lopputulokseen ei oikeastaan kerro tuloksesta mitään muuta kuin sen suhteen odotuksiin.
Näitä vaalivoiton lajeja tarkoitin otsikon ”voittajilla”. Niistä voi kirjoitella, mutta niillä on lopulta aika vähän tekemistä vaalien jälkeisen ajan kanssa.
Vaaleissa on olennaista se, kuinka paljon ääniä saa ja kuinka se konkretisoituu valituiksi tulleiksi kansanedustajiksi ja kunnanvaltuutetuiksi.
Kansanedustaja- ja valtuustopaikkojen määrä ratkaisee, ei se ovatko ne tulleet kannatuksen lisääntymisen tai vähentymisen seurauksena.
Omaan suhteelliseen asemaan vaikuttavat myös muiden ryhmittymien menestymiset ja kompuroinnit.
Eduskunnassa suurin pääsee kokoamaan hallitusta, jolloin täpärästi toiseksi jäänyt voi joutua oppositioon.
Suurimman myötä hallitusvastuuseen voi sitten päästä pienempiäkin ryhmittymiä. Riippumatta siitä, lisääntyikö niiden paikkamäärä edellisvaaleihin verrattuna vai ei.
Kunnissa on toisin. Kunnanhallitukseen pääsevät kaikki suurimmat ryhmittymät ja vähän pienemmätkin. Kunnanvaltuustossa ryhmän vaikutusvallan määrää paikkamäärä.
Kirjoittaja on liikkeenjohdon konsultti ja tietokirjailija, joka ei ollut ehdolla kuntavaaleissa.