Toimittajalta: Kuinka sallivia me olemme?

Taina Joutsen

Taina Joutsen

Muutin 80-luvun alkupuolella Tukholmaan. Minua vetivät sinne seikkailu, työ ja poikaystävä. Sekä se, että piti päästä pois ahtaaksi käyneestä syntymäkaupungista.

En ollut ainoa lähtijä. Ystäviä ja tuttuja oli mennyt edelläni ja tuli perässäni, useimmat samoista syistä kuin minäkin. Mutta oli myös syitä, joiden aiheuttamaa tuska pakotti lähtemään. Ne syyt liittyivät seksuaaliseen suuntautumiseen.

Dagens Nyheter kirjoitti ensimmäisen kerran aidsista vuonna 1982. Se ei hidastanut homoystävieni vauhtia – heidän, jotka olivat joutuneet piileskelemään läpi siihenastisen elämänsä pienen luottoystävien joukon ympäröimänä.

He olivat vielä liiaksi uuden diskovaloin valaistun elämänsä lumoissa. Olimmehan suurkaupungissa, jossa yöelämä oli villiä ja vapaata verrattuna siihen pikkukaupunkiin, jonka olimme jättäneet taaksemme.

Olimme maassa, jossa homoseksuaalinen kanssakäyminen oli laillistettu 1944. Suomessa vastaava tapahtui vasta 1971, mutta samalla kriminalisoitiin homoseksuaalisuuteen kehottaminen. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomen virallisesta tautiluokituksesta vuonna 1981.

80-luvun edetessä aidsiin sairastuneiden määrä kasvoi, samoin pelko ja häpeä. Vaikka olin jo muualla, viestit sairastuneilta ystäviltä ja ystäviltä, jotka hoitivat sairastuneita – jopa kuolemaan asti – saavuttivat ja satuttivat. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka musertavasti tuo aika vaikutti heihin, jotka selvisivät siitä elossa ja sairastumatta.

Suomen yleinen ilmapiiri on nyt sallivampi kuin kaukaisella 80-luvulla. Siitä kertoo vaikkapa Sateenkaarimessu, jonka Nurmijärven seurakunta lokakuussa järjestää.

Mutta entä me yksittäiset ihmiset? Me, jotka luomme ilmapiirin, jossa kaikilla on hyvä olla tai jossa osalla on paha olla? Paljonko me olemme muuttuneet?

Kirjoittaja on Nurmijärven Uutisten toimittaja.

Kommentoi