Viime lauantain lapsen oikeuksien päivänä ajattelin kirjoittaa muutaman sanan lasten välisestä väkivallasta, johon tulisi puuttua voimakkaasti, tarjoamalla apua sekä uhrille, että tekijälle.
Aluksi: voisimmeko lopettaa sanan ”koulukiusaaminen” käyttö ja puhua avoimesti väkivallasta!
Ei ole olemassa koulukiusaamista, se on koulussa tapahtuvaa väkivaltaa, koulumatkoilla tapahtuvaa väkivaltaa; fyysistä väkivaltaa, psyykkistä väkivaltaa tai sosiaalista väkivaltaa.
[vrt. Kiusata-sana, synonyymejä mm: härnätä, kiusoitella, hämmentää, kiihottaa, koetella, häkellyttävä, laittaa ymmälleen, pilailla...]
Väkivallan kokemisesta jää aina jäljet, vaikkei jäljet näkyisi päällepäin tai heti. Se millaiset jäljet kokemus jättää on monen asian yhteissumma. Kukaan ei voi sanoa tapahtuman jälkeen, että ”teko ei ollut kovin vakava”. Todellinen vakavuuden aste saattaa olla mitattavissa vasta vuosien/vuosikymmenten päästä.
Väkivallan kohteeksi jouduttuaan lapsi rakentaa aina itselleen ”selviytymiskeinon” tilanteeseen; joillekin se on jääminen oma-aloiteisesti sivuun, toiselle huumori, toiselle puolustautuminen, toiselle tilanteiden välttely, oman käyttäytymisen kontrollointi, ettei vain aiheuta syytä tekijöille taas...
Ei ole olemassa koulukiusaamista, se on koulussa tapahtuvaa väkivaltaa.
Nämä yksilölliset selviytymiskeinot ovat tärkeitä selviytymiseksi siinä hetkessä. Toistuessaan, niistä tulee osa persoonallisuutta ja valitettavasti aikuisena ne saattavat aikuisissa ihmissuhteissa ja sosiaalisessa kanssa käymisessä aiheuttaa haastetta. (liittyy skeemoihin; lapsuudessa ja nuoruudessa koetusta opittujen tietorakenteiden kiinnittyminen muistiin.. )
Mä toivoisin, että aina kun joku sanoo sanan ”koulukiusaaminen”, voisimme korjata sen kysymällä: ”siis puhutko nyt koulussa tapahtuvasta väkivallasta?”