Katsauksessa lähihistoriaan on todettavissa, että jo 1970-luvun alussa Helsingin yliopiston lääketieteen perustutkinnon koulutuksessa oli selvä malli, miten olisi pitänyt menetellä Suomessa koronakulkutautia vastaan. Rajoitukset epidemian leviämistä vastaan oli oikein. Sitten olisi avaaminen pitänyt tehdä pieni sektori kerrallaan, seuranta kahden itämisajan verran, sitten taas suppea avaamienen jos epidemia ei aktvoitunut. Tätä toistaen rauhallisesti eteen päin. Taudin elpymistä havaittaessa heti loysiä sisään tarpeelliseksi ajaksi juuri siellä missä avaaminen tökkii.
Kun ensimmäisten rajoitusten jälkeen näytti hyvältä, avattiin kaikki rajoitukset kerralla. Takkiin tuli, tietysti. Vaikka rokotus olisi ollut pitäväkin, menettely oli väärä koska väestössä oli joka tapauksessa vielä liikaa suojattomia. Pian tehtiin myös havainto että rokotetutkin infektoituvat ja levittävät vaikka pysyisivät itse kunnossa. Yhteiskuntaa suljettiin taas ja tauti rauhoittui.
Toistettiin avaaminen kerralla ja uudelleen tuli takkiin. Uuden sulkemisen jälkeen taas selvää tyyntymistä hyvälle tasolle.
Kolmas avaus tapahtui karnevaalitunnelmin – valtakunnan johtava poliitikko julisti ihmiskunnan vapauttajan äänenpainoin, että nyt on lopulta tullut aika että ystävät voivat tavata toisaan ja sukulaiset voivat kokoontua halaamaan. Ja nyt on valtakunta virtsassa.
Lopetan aiheen käsittelyn tähän etten ajaudu kirjoittamaan kovin hävittömiä.