Kansalaisten nälänhätä kasvoi eikä leipään ollut kansalaisilla varaa. Asiasta kerrottiin Ranskan kuningattarelle Marie Antoinettelle ja hänen kerrotaan tokaisseen kuuluisan ajatuksen: Syökööt leivoksia. Varmaa ei ole, onko kuningatar käyttänyt näitä sanoja. Ja jos onkin, niin tuonkaltainen ajattelutapa oli varsin yleistä 1700-luvun ylimystön parissa ylipäätään. Kun itseä ei nälkä uhannut, tavallisen kansalaisen hätään voi suhtautua hirtehishuumorilla.
Me suomalaiset olemme tilanteessa, jossa meitä – ei kaikkia mutta pieni- ja keskituloisia – uhkaa niin nälkä kuin vilukin. Päättäjiemme avuttoman riittämättömät toimenpiteet antavat kuvan yhtä ylimielisestä suhtautumisesta kansalaisten tilanteeseen kuin konsanaan Ranskassa ennen vallankumousta. Kehotetaan säästämään ja muuttamaan ostoskäyttäytymistä. Kelpo neuvoja nämäkin. Niin ovat myös tilapäiset veronalennukset kuin myös korotetut asumistuet ja vastaavat.
Mutta kaikki mainitut toimet ovat pientä raapaisua valtavan ongelmakimpun pinnalta. Nälkä ja vilu aivan oikeasti uhkaavat melkoista osaa väestöstä. Ja kuinka epätasa-arvoisesti! Pari esimerkkiä. Yksinasuvan eläkeläisnaisen nettotuloista on laskettu 63 % kuluvan asumismenoihin. Entä ruoka ja lääkkeet. Ei onnistu! Elinkeinoministeri ilmoitti sähkölaskunsa nousseen yli 463 %. Ei huolta, selviää kivutta ministerin tuloilla.
Ainahan voidaan syyttää Euroopassa riehuvaa sotaa. Mutta silloin unohtuu, että omat päättäjämme ovat laiminlyöneet varmistaa riittävän energian ja ruoantuotannonkin edellytykset kaikissa oloissa. Kaitpa muita näkökohtia on pidetty tärkeämpinä. Ei olisi ollut vaikeuksia varautua nykyisenkaltaisiin ongelmiin, jos vain olisi haluttu. Tulevat historiantutkijat selvittäkööt, onko kyse ollut siitä, että ei enää ymmärretä, kuinka nälkä ja vilu ovat vuosisatojen ajan olleet uhkanamme. Niistä on jotenkuten aina selviydytty ja vähitellen niihin opittiin varautumaan. Ainakin tähän päivään saakka.
Mutta entäpä jos tavallisen kansan kärsimyksiä ei halutakaan ottaa päätöksenteon keskiöön niin kauan kuin koettelemukset jäävät pieni- ja keskituloisten kannettavaksi eivätkä sanottavasti rasita päättäjien omiin tuloluokkiin kuuluvia henkilöitä? Tavallinen kansa syököön leivoksia, jos rahat eivät riitä leipään, menköön sosiaalihuoltoon, jos kylmä iskee luihin. Kammottava ajatus. Mutta kovin monet ovat alkaneet kokea olevansa jonkinlaisen hirtehishuumorin pelinappuloina yhteiskunnassa.
Kirjoittaja on nurmijärveläinen vapaa kirjoittaja.