Toisen lapsemme syntymä tiputti minut keskelle henkistä ja sosiaalista yksinäisyyttä kaksitoista vuotta sitten. Neljä vuotta aikaisemmin, esikoisen syntyessä, oma ystäväpiiri oli ollut samassa tilanteessa ja me jaoimme yhdessä kokemuksia vanhemmuudesta, parisuhteesta, muuttuneesta vartalosta ja tietenkin esikoisesta. Se oli ihanaa, turvallista kokemusten vaihtoa. Muistelen sitä elämäntilannetta lämmöllä.
Toisen lapsen kohdalla tilanne oli aivan toinen. Ystävät olivat jo töissä – heidän kuopuksensa olivat syntyneet melkein esikoisen jälkeen ja molemmat lapset olivat jo hoidossa. Minä olin yksin nelivuotiaan ja vauvan kanssa. Onneksi oli puoliso. Mutta tukiverkkoa, sitä meillä ei ollut.
Lähipuistossa oli vanhempia, mutta samanlaista yhteistä jakamisen kokemusta ei syntynyt. Kävin puistossa esikoisen takia. En päässyt mukaan uusien vanhempituttujen kokemusmaailmaan, jossa ajatuksia vaihdettiin rahkasta, ketodieeteistä, raskauskiloista, rakennekynsistä ja amexeista. Tärkeitä aiheita nekin, mutta olisin kaivannut muuta.
Samaan aikaan oma äitini oli sairastunut vakavasti. Itseltäni oli löytynyt luomi, joka oli vaarallinen ja piti leikata. Nämä kokemukset aiheuttivat kuolemanpelkoa, josta olisin halunnut vaihtaa ajatuksia.
Kaikkia ystävyyssuhteita ei voi korvata somessa.
Koin olevani yksin sosiaalisesti, henkisesti, ehkä myös hengellisesti, enkä vieläkään mielelläni muistele tätä vaihetta elämässäni. On minulla ollut muitakin yksinäisyyden kokemuksia. Kipeitäkin. Elämäntilanteet vaihtelevat.
Työssäni tapaan yksinäisiä vanhuksia, yksinäisiä aikuisia, yksinäisiä pariskuntia – ollaan yhdessä, mutta toisista kaukana. Yksinäisiä nuoria, lapsiakin. Rippikouluihin tulee vuosittain nuoria, joilla ei ole kavereita, mutta syvä toive mielessä, että jos riparilta löytyisi samanhenkistä seuraa. Siksi minusta on tullut tarkka: eihän kukaan vaan jää yksin omaan huoneeseensa?
Lasten ja nuorten yksinäisyys koskettaa, kaikkia ystävyyssuhteita ei voi korvata somessa. Olemme olleet pitkään fyysisesti erillämme toisistamme. Nuoret varsinkin – elämänsä keväässä – jäivät koteihinsa ja läppärin ruudun taakse.
Miten pandemiavuodet ovat vaikuttaneet meihin?
Yksinäisyys teemana on ajankohtainen, laaja aihe. Kuka huomaa minut, kuka katsoo minuun, kelpaanko, selviänkö, riitänkö? Rakastaako minua kukaan?
Nurmijärven Pappilassa pidetään 5.10. klo 18 Aikuisten oikeesti-ilta. Aiheena on yksinäisyys. Vierailijana on opetusneuvos, Turun yliopiston kasvatuspsykologian professori Niina Junttila, yksinäisyystutkija.
Aihe koskettaa varmasti meistä jokaista. Tule mukaan. Sinä kelpaat. Et ole yksin.
Kirjoittaja on Nurmijärven seurakunnan Kirkonkylän alueen piirikappalainen, seksuaalineuvoja ja kirkon organisaatiokonsultti.