Lumi ei ole vain lunta. Se on tuiskua, hiutaleita, nuoskaa, pyryä, tykkyä, nietosta, ja yhä useammin räntää ja loskaa. Erityisen hienosti lumen eri ilmenemismuotoja käsitellään tanskalaisen Peter Hoegin teoksessa Lumen taju. Mainio on myös Tove Janssonin kertomus Kuusi, jossa muumiperhe herää kesken talviunien uuteen ja outoon, lumiseen maailmaan. Luen tuon kertomuksen aina ennen joulua, ja aina se ihastuttaa joulukuuseen ripustettavine näkinkenkineen ja helminauhoineen.
Suhtautuminen lumeen jakaa ihmiset eri kasteihin sen mukaan, pitääkö lumesta vai ei. Harva kuitenkaan uskaltaa tunnustaa inhoavansa sitä, ja tunnen aina suurta yhteenkuuluvuutta niiden kanssa, jotka kertovat, ettei lumi ole heitä varten. Tästä voisi päätellä, että en pidä lumesta. Se ei ole totta, tai ainakaan se ei ole koko totuus. Maailma ei ole mustavalkoinen, sitä voi sekä tykätä että inhota, rakastaa että vihata, onneksi.
Maailma ei ole mustavalkoinen.
Lapsena rakastin lunta. Olin mukana tekemässä valtavia lumilinnoituksia, lumiukkoja ja lyhtyjä. Heittäydyin selälleni hankeen ja tein enkeleitä. Kipusimme porukalla tienvieruspenkalle ja asetuimme vatsat kipristellen odottamaan, että aura-auto heittää päällemme paitsi lunta myös likaa, hiekoitussepeliä ja huh niitä jääkokkareita, joista meitä varoitettiin. Puhumattakaan hillitöntä kyytiä alamäkeen kiitäväistä potkurijunista, hiutaleista kielellä, ensilumesta...
Entäpä aikuiselämän lumikelit? Inhoan autojen raappausta, surkeaa keliä moottoritiellä, lumitöitä, jos lumi on märkää ja painavaa...kaikkia pienempiä ja suurempia harmeja, joita tuo taivaan lahja aiheuttaa.
Silti. Rakastan hitaasti leijuvia hiutaleita, jokaisen joululeffan peruskauraa. Rakastan jopa ylösalaisin käännettäviä lumipallokoristeita, joissa tekolumi valuu pallon sisälle rakennetun maiseman päälle. Rakastan kevyttä pakkaslunta, joka siirtyy helposti lumilapiolla kivijalan juureen eristeeksi. Ja sitä, kun koirat ja lapset kohtaavat talven ensimmäisen lumisateen riemut ja itse teen talven ensimmäisen enkelini.
Tätä kirjoittaessani maisema ikkunan takana lumistuu lumistumistaan. Tartutaan siis tähän katoavaan hetkeen, hyvässä ja pahassa.