Panu, 35, kärsi vuosia vaimonsa rähjäämisestä mutta pelkäsi menettävänsä lapsensa, jos eroaa – "Kun saapas lensi ensimmäisen kerran, tajusin, ettei tämä ole normaalia"

PARISUHDE:Miehet eivät aina erota, mikä on väkivaltaa. Ajatellaan, että pitää vain kestää, koska on mies.

Katariina Hakaniemi

Panu,35, erosi lapsensa äidistä joitakin vuosia sitten. Takana oli viitisen vuotta kestänyt liitto.

Vaikeudet alkoivat pian lapsen syntymän jälkeen, jolloin Panu ensimmäisen kerran huolestui vaimonsa tavasta olla vanhempi. Hän huomasi tämän laistavan kotitöistä ja lapsen hoitamisesta. Vastuu arjen pyörittämisestä jäi Panulle. Kun hän huomautti asiasta, vaimo vastasikin yllättäen kovasanaisella hyökkäyksellä.

– Sain ensimmäiset varoitusmerkit siitä, että homma ei vetele. Olisi pitänyt tehdä jotain jo silloin, sanoo Panu nyt.

Hän ei esiinny tässä jutussa omalla nimellään, sillä hän ei halua pahentaa tulenarkaa tilannetta entisestään.

Väkivalta voi olla myös äärimmäistä mustasukkaisuutta, laskelmoitua kontrollointia, manipulointia ja itsemurhalla uhkailua eli niin sanottua kylmää väkivaltaa.

Perheväkivalta on Suomessa valitettavan yleistä. Poliisin tietoon tulleessa parisuhdeväkivallassa suurin osa tekijöistä on miehiä, kerrotaan Väestöliiton sivuilla. Mutta sitä harjoittavat myös naiset.

Tommi Sarlin on Väkivaltaa kokeneet miehet -palvelun vastaava väkivaltatyöntekijä Miessakit ry:ssä. Hän kertoo, että kaikki hänen työssään tapaamistaan miehistä ovat kohdanneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa – tai molempia – parisuhteessaan.

– Henkinen puhuttaa enemmän, Sarlin sanoo.

Hän on koulutukseltaan kognitiivinen lyhytterapeutti ja opiskelee parhaillaan psykoterapeutiksi. Vertaisryhmissä kyse ei kuitenkaan ole terapiasta vaan keskusteluavusta, hän huomauttaa.

Hän jakaa parisuhdeväkivallan kylmään ja kuumaan.

– Se voi olla äärimmäistä mustasukkaisuutta, laskelmoitua kontrollointia, manipulointia ja itsemurhalla uhkailua eli niin sanottua kylmää väkivaltaa. Tai sitten se voi olla kuumaa, jossa kuohahduksessa sanotaan pahoja ja loukkaavia asioita toiselle. Se voi olla myös lyöntejä, potkimista ja raapimista.

Väkivalta on tuhoamista, ei vuorovaikuttamista, kuvailee Sarlin. Hän käyttää raa’asta henkisestä väkivallasta sanaa parisuhdeterrori.

– Miehet eivät aina erota, mikä on väkivaltaa. Ajatellaan, että pitää vain kestää, koska on mies.

Naisten käyttämä parisuhdeväkivalta on usein henkistä mutta voi äityä myös fyysiseksi. Kuva ei liity Panun haastatteluun. Kuva: Riitta Kumpulainen Riitta Kumpulainen

Panukin ajatteli pitkään, että tilanne korjaantuu.

Ei korjaantunut. Kun vaimo ensimmäisen kerran heitti häntä saappaalla, Panu ymmärsi, että reaktio ei ole normaali. Hän oli päättänyt, ettei riitatilanteessa koske vaimoonsa, vaikka tämä tekisi mitä. Päätös piti. Hän kieltäytyi myös keskustelemasta vaimonsa kanssa silloin, kun ilmapiiri oli räjähdysherkkä.

– Sanoin, että puhutaan, kun olet rauhoittunut. Se oli bensaa liekkeihin. Ja se vasta olikin, jos vaikenin ja poistuin paikalta.

Toki elämä oli välillä myös tasaista, sillä riidat eivät värittäneet jokaista arkipäivää. Siksi Panu sieti tilannetta monta vuotta.

– Mutta ennen kaikkea kestin sitä lapseni vuoksi. Aavistelin, etten näe häntä koskaan, jos eroamme.

Suhteen loppuvaiheilla vaimo sanoi haluavansa tappaa miehensä ja voivansa tehdä sen tämän nukkuessa.

– Riitojen jälkeen yöt olivat painajaismaisia. Nukuin pitkään huonosti vielä eron jälkeenkin.

Kun lapsi joutui ensimmäisen kerran todistamaan äitinsä fyysistä hyökkäystä isää vastaan, Panu otti lapsen ja lähti turvakotiin. Sen jälkeen hän ei ole palannut takaisin.

Panun tarina on monessa mielessä tyypillinen, sanoo Tommi Sarlin. Sarlinin mukaan mies pitkittää eropäätöstä usein siksi, että hänellä on huoli lapsista. Sarlin puhuu isyyteen kohdistuvasta väkivallasta.

Sarlin sanoo, että hänen ryhmäänsä tulevia miehiä yhdistää se, että he ovat pääosin kouluttautuneita ja työssä käyviä. He kantavat vastuuta lapsistaan ja tietävät, ettei väkivaltaan pidä vastata väkivallalla.

Sarlin korostaa, että hänellä ei näin ollen ole koko kuvaa miesten kokemasta väkivallasta Suomessa.

– Meille tulevat vain ne, jotka uskovat, että keskusteluapu auttaa.

Panu sanoo ajautuneensa perheväkivallan uhriksi pikkuhiljaa. Raja tuli kuitenkin lopulta vastaan. Kun lapsi joutui ensimmäisen kerran todistamaan äitinsä fyysistä hyökkäystä isää vastaan, Panu otti lapsen ja lähti turvakotiin. Sen jälkeen hän ei ole palannut takaisin.

Hän ei ole koskaan hävennyt siitä, että hakeutui turvakotiin.

– Koen velvollisuudekseni näyttää lapselleni mallia, että apua pitää hakea, kun on sen paikka.

Panu on kiitollinen suomalaiselle yhteiskunnalle saamastaan avusta ja aikoo sopivan tilaisuuden tullen maksaa sen takaisin tekemällä vapaaehtoistyötä. Hän kertoo saaneensa parhaan avun Miessakkien vertaisryhmästä väkivaltaa kokeneille miehille. Oli helpotus huomata, ettei ole kokemuksineen yksin.

Myös aika on auttanut. Vieläkään ex-vaimon kohtaaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Lapsen huoltajuus on jaettu äidin kanssa tasan.

Uusi parisuhde ei ole käynyt Panun mielessä. Hän elää nyt lapselleen.

Monet miehistä sanovat pahimman yli päästyään, että olisi pitänyt erota paljon aikaisemmin.

Tommi Sarlinin mukaan väkivaltaiseen suhteeseen ajautuneet miehet eivät aina osaa puolustaa omia rajojaan tarpeeksi napakasti. He eivät havahdu ja reagoi, kun jokin ei enää tunnu hyvältä. Sama pätee toki muihinkin väkivallan uhreiksi joutuneisiin ihmisiin.

– Selitys löytyy usein lapsuudesta. Minuus ei ole kehittynyt vahvaksi, eikä mies ota vakavasti omia kokemuksiaan, Sarlin sanoo.

Parisuhdeväkivaltaa tutkineen Aune Flinckin väitöstutkimus tukee väitettä. Flinckin mukaan lapsuudessa koetut emotionaaliset laiminlyönnit ja kaltoinkohtelu altistavat väkivallalle.

Myös parisuhteen solmimisen väärät motiivit, ylimitoitetut odotukset, arvojen ja elämäntapojen erilaisuus sekä kommunikaatio-ongelmat johtavat kunnioituksen katoamiseen. Puolisot vieraantuvat ja suhde muuttuu valtataisteluksi.

Siksi parisuhteen osapuolia hyödyttää kaikki ennaltaehkäisevä tieto suhteen dynamiikasta, suhteen hoitamisesta ja väkivaltaa synnyttävistä tekijöistä, Flinckin tutkimuksessa todetaan.

Väkivaltaa kokeneiden miesten vertaisryhmiä ohjaava Sarlin keskustelee miesten kanssa rajojen asettamisesta ja omien tuntemusten huomaamisesta. Tavoitteena on auttaa miestä ymmärtämään, mikä on väkivaltaa ja miksi sen pitää loppua. On opittava sanomaan, että tämä ei tunnu hyvältä.

– Miehen on hyvä tietää, että hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Objektista pitää tulla subjekti.

Sarlinin mukaan suurin osa hänen työssään kohtaamistaan miehistä eroaa lopulta.

– Monet miehistä sanovat pahimman yli päästyään, että olisi pitänyt erota paljon aikaisemmin.

Ero mahdollistaa usein myös uuden ihmissuhteen. Jos aiemmat kokemukset parisuhteesta ovat karuja, uuteen onneen tarttuminen epäilyttää.

Rohkeus voi kannattaa. Sarlinin mukaan on miehiä, jotka hämmästelevät, että ”ai tällaisiakin kumppaneita on olemassa”. Normaali suhtautuminen tulee yllätyksenä.

– Että kun jätin tuon muumimukin tuohon pöydän reunalle, niin siitä ei tullutkaan huutoa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.