Leena ja Juha Hannus menettivät aikuisen, urheilullisen poikansa yllättäen – "Olin niin raivoissani, että hakkasin nyrkillä seinää"

Juha ja Leena Hannus ovat saaneet menetykseensä paljon tukea toisiltaan ja Käpy ry:n vertaistukiryhmästä. Raimo Eerola

Katariina Hakaniemi

Jyri eli 39 vuotta, kahdeksan kuukautta ja kahdeksan päivää. Hän kuoli 30. maaliskuuta 2019 kello 12.05 Meilahden sairaalassa Helsingissä. Kuolinsyyn läheiset saivat tietää vasta puolen vuoden kuluttua.

Lähtö tuli yllättäen.

Jyrin vanhemmat, kotkalaiset Leena ja Juha Hannus istuvat pöydän päässä ja hakevat katseellaan toisistaan tukea. Mitä he muistavat siitä hetkestä, kun saivat kuulla, että heidän esikoisensa oli saanut anoppilassa sairauskohtauksen ja viety ambulanssilla sairaalaan?

– Tuntui, että jalat menevät alta. Menin aivan toimettomaksi Leena kuvailee.

Hän laittoi puhelimesta kaiuttimen päälle, että Juhakin kuulisi, mitä siellä sanotaan. Sitten he soittivat perheen toiselle pojalle, ja kolmikko lähti ajamaan Kotkasta Helsinkiin.

Silloin he eivät vielä tienneet, että tilanne on todella paha. Pahin mahdollinen.

Jyri oli urheilullinen mies, puoliso ja kahden pienen lapsen isä. Hän treenasi aktiivisesti ja noudatti terveellistä ruokavaliota, vanhemmat kertovat.

– Hän sanoi elävänsä satavuotiaaksi, Juha Hannus toteaa.

Kun Hannukset pääsivät Meilahteen, hoitaja joutui kertomaan heille ikävät uutiset. Vaikka Jyrin vaimo oli aloittanut elvytyksen heti, ja ambulanssi oli tullut kahdeksassa minuutissa, mitään ei ollut tehtävissä.

– Olin niin raivoissani, että hakkasin nyrkillä seinää niin kauan kuin pystyin. Olin sitä mieltä, että joku syöttää meille valhetta, Leena kertoo.

Juha Hannukselta ei tullut heti itkua, vaikka silmät kostuivat. Hän arvelee olleensa sokissa.

– Muistan vain, että sää oli sinä päivänä kauhean sumuinen ja sateinen.

Kummallekaan ei ole jäänyt loppupäivästä mieleen juuri muuta, kuin että he tilasivat pitsaa. Ja että Jyrin anopin luokse tuli kahden miehen muodostama kriisiryhmä.

– He olivat aivan uskomattoman empaattisia ja huomaavaisia.

Pojan kuolemasta ilmoitettiin lähipiirille. Muihin ihmisiin Hannukset eivät pitkään aikaan jaksaneet olla yhteydessä.

Muistot viime kesältä ovat hataria.

– Elokuusta on jäänyt mieleen sellainen tunne, että aivan kuin olisin tarkkaillut itseäni ulkopuolelta. Se tuntui elokuvalta, Leena kuvailee.

Hän kertoo itkeneensä paljon. Usein jokin laulu, vaikkapa Jyrin ja tämän vaimon häälaulu, saa hänet tyrskimään.

Isä-Juhalta padot aukesivat ensimmäisen kerran kunnolla viime kesänä.

– Se helpotti, hän kertoo.

Unentarve on välillä ollut valtava. Erään kerran Juhalla riitti unta puoli viiteen asti iltapäivällä.

Juha ja Leena Hannuksella on hatarat muistikuvat lähes koko viime vuodesta. Kuva: Raimo Eerola Raimo Eerola

Hannukset ovat saaneet tukea toisistaan. He ymmärtävät pitkälti, miltä toisesta tuntuu. Surua voi puhua hieman pienemmäksi, he sanovat.

Suru on vielä tuore. Silti he keksivät muutaman asian, joka heitä on jo auttanut: Hyvät turvaverkot. Lapsensa menettäneille tukea tarjoavan Käpy ry:n vertaistukiryhmät. Avoimuus ja aika. Ihanat lapsenlapset, jotka sanovat asioita, jotka naurattavat.

Tapahtunut ei ole mielessä vuorokauden jokaisena minuuttina.

– Joskus, kun katson vaikkapa jotakin elokuvaa, saatan hetkeksi unohtaa, että Jyri on kuollut. Mutta sitten muistan, ja tulee taas se tuskainen olo, Juha kuvailee.

Leena on huomannut, että menetys on saanut hänet pelkäämään muitakin menetyksiä. Se on aiheuttanut turvattomuutta ja huolta siitä, kuka heistä huolehtii vanhoina.

– Nuorempaa poikaa on nykyään aina halattava, kun eroamme.

Filosofian tohtori Mari Pulkkinen on tietokirjailija ja luennoitsija. Hän tarkastelee surua uskontotieteen ja sosiologian viitekehyksestä. Kuva: Samu Pirinen Samu Pirinen

Monien edelleen käytössä olevien teorioiden mukaan surulla on neljä tai viisi vaihetta. Kun ne on käyty läpi, ihminen on päässyt surusta yli ja voi jatkaa normaalia elämäänsä.

Surututkija Mari Pulkkinen puistelee päätään. Hän näkee asian toisin. Surulla ei ole kaavaa eikä surusta tarvitse pyristellä eroon. Sillä ei ole aikataulua eikä se ole häiriötila. Surussa on lupa viipyä, sillä kokemuksena se jää ihmiseen joka tapauksessa.

Pulkkisen mukaan usein ajatellaan, että suru on prosessi, josta lopulta toipuu.

– Voi kuitenkin olla, että joku kokee surun hyvin intensiivisenä koko elämänsä ajan, surusta filosofian tohtoriksi väitellyt Pulkkinen sanoo.

Pulkkinen on kohdannut näkemyksensä vuoksi kritiikkiä. Hän uskoo sen johtuvan siitä, että ihmisellä on tarve ymmärtää surua pilkkomalla se osiin.

Pulkkinen muistuttaa, ettei ole ajatuksineen yksin. Hänen mukaansa sekä Suomessa että etenkin maailmalla vaiheajattelua kohtaan on esitetty yhä järeämpää kritiikkiä.

Suru kuuluu elämään samalla tavalla kuin mikä tahansa muu elämäntapahtuma.

– Ajatellaan vaikkapa vanhemmuutta. Jos on joskus tullut vanhemmaksi, ei kokemus koskaan poistu meistä. Se määrittää meitä lopun elämän. Samoin tekee suru.

Suru ja siihen reagoiminen on yksilöllistä, muistuttaa Pulkkinen. Siksi suru voi jonkun kohdalla edetä oppikirjan mukaan, toisen kohdalla ei.

Eniten hämmennystä tuntuu aiheuttavan se, jos joku ei sure muiden mielestä tarpeeksi. Toisaalta sekin oudoksuttaa, jos suru ei ota väistyäkseen lainkaan.

Pulkkisen mukaan haavoittuvimpia ovat he, jotka kokevat surunsa väkevästi vielä vuosikausia menetyksen jälkeen.

– Saattaa näyttää siltä, että he surevat väärin ja liian pitkään. Kukaan ei tunnu muistavan, ettei sureminen heille itselleen aina ole ongelma.

Hän on huomannut, että selviytymiskykyä ja sitkeyttä kuvaava sana resilienssi tulee nyt vastaan kaikkialla. Pulkkinen toivoo, että kaikesta loputtomasti selviäviä ihmisiä – sellaisia, jotka surevat sopivasti ja jatkavat sitten elämäänsä – ei alettaisi ihailla liikaa.

Enkeli muistuttaa kuolleesta ja lohduttaa surussa. Kuva: Katja Juurikko Katja Juurikko

Pulkkinen kuuluu itse niihin, jotka surevat menetyksiään voimakkaasti. Hän menetti isänsä 20 vuotta sitten ja myöhemmin kaksi lastaan raskauden toisella kolmanneksella, eikä hänellä ole tarvetta pyristellä surusta eroon.

– Menetykset ovat olleet kohdalleni sattuneita elämänkokemuksia, joiden lisäksi olen kokenut paljon muutakin. Kaikesta kokemastani syntyy jatkuvasti karttuva kokemusten cocktail, Pulkkinen kuvailee.

Pulkkinen esimerkiksi suree sitä, etteivät hänen kaksi elävää lastaan koskaan ennättäneet tutustua isoisäänsä.

– Suru ei ole tehnyt elämästäni huonompaa eikä minusta parempaa ihmistä. Sen sijaan se on määritellyt, mitä minä teen työkseni ja millainen olen äitinä. Surusta on seurannut myös jotain hyvää ja kaunista.

Jyrin kuolinsyyksi paljastui viruksen aiheuttama sydänlihastulehdus.

Leena ja Juha Hannuksen surun tuntemukset ovat vaihdelleet kuluneiden kymmenen kuukauden aikana. Toimintakyky on tullut ja mennyt.

Kun äidin mieli oli mustimmillaan, hänen päähänsä juolahti helpottava ajatus: nyt poika on oikeastaan aina hänessä läsnä.

Enää hän ei voi menettää tätä.

Vertaistukea

Lapsensa menettäneille tukea tarjoava Käpy ry järjestää alueellisia vertaistukiryhmiä eri puolilla Suomea.

Avoimiin ryhmiin voivat osallistua kaikki lapsensa menettäneet vanhemmat lapsen kuolinsyyhyn ja ikään katsomatta.

Keskustelu on luottamuksellista.

Ryhmiä ohjaavat koulutuksen käyneet, oman lapsen kuoleman kokeneet vertaiset.

Huoma – Henkirikoksen uhrien läheiset ry.

Suomen nuoret lesket ry.

Surunauha ry. Vertaistukea itsemurhan tehneiden läheisille.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.