Kun yksien työ on toisten huvi – museo-opas Petri Lehtonen kertoo työnteosta alkoholimuseossa

Tehtaan johto ja henkilökunta ryhmäkuvassa v. 1898. Eturivissä tehtaan isännöitsijä Wilhelm Juslin (4.oik). Nurmijärven museo

Petri Lehtonen

Alkoholin valmistus muuttui Suomessa teollisuustuotannoksi 1866, kun maanomistukseen ja -viljelyyn sidottu viinan kotitarve- ja myyntipoltto säätyvaltiopäivien päätöksellä kiellettiin. Keuruulaisen Pilli-Hermannin eli Herman Saxbergin laatima laulu alkoi raikua Suomenmaassa: ”Vuonna kuusikymmentä kuus, tuli Suomeen laki uus, viinaa kiellettiin keittämäst, juomapäiviä viettämäst”.

Viinaa sai nyt valmistaa ”maalla sekä kaupungissa ainoasti isommissa pränneissä eli tehtaissa” ja poltto-oikeudet vuokrattiin huutokaupalla halukkaille ja hyvämaineisille kansalaisille. Näin viinanvalmistustyö erkani ihmisten jokapäiväisestä elämänpiiristä ja siirtyi erillisiin tuotantolaitoksiin niissä työskentelevine erikoistuneine työntekijöineen.

Muutaman vuoden kuluessa Suomeen perustettiin 68 viinanpolttimoa ja 83 väkijuomatehdasta.

Hyvinge Fabriks Aktiebolagin tehtaassa Nurmijärven Rajamäellä alettiin 1889 valmistaa hiivaa, väkiviinaa, etikkaa ja eetteriä. Tehdas oli pian maan suurin leivinhiivan- ja alkoholintuottaja. Kieltolain aikana 1920 tehdas siirtyi Suomen valtion omistukseen ja Rajamäestä tuli maan alkoholituotannon keskuspaikka, jota se edelleen on.

Tehtaassa työskenteli aluksi parikymmentä, 1910 sata ja 1919 yhteensä 49 työntekijää. Tuotantoala oli kilpailtu ja taloussuhdanteiden armoilla, yhtiön joustovara löytyi työntekijöistä.

Työolot tehtaalla olivat karut eikä työsuojelusta ollut puhettakaan. Kosteus, kylmyys, pimeys, hajut ja huono ilmanlaatu, lattialla juoksentelevat rotat ja seinillä hiipivät torakat olivat arkipäivää. Lattioiden märkyyden takia hiivatehtaalla tehtiin töitä avojaloin, jalkineet eivät olisi pysyneet kuivina.

Rajamäki on hyvä paikka asua, mutta ei sitä kaikille tarvitse kertoa!

Työmiesten ammattinimikkeitä olivat värkmestari, metsävartesmanni, koneenkäyttäjä, lämmittäjä, seppä, putkimies, kirvesmies, ”tunpintari” eli tynnyrintekijä, maalari, mylläri, malturi ja mäskäri. Naistyöntekijöille nimikkeitä oli vähemmän: rankinmyyjä, kummaaja, pakettikamarin työntekijä. Ennen vuosisadanvaihdetta tehtaalle palkattiin myös alle 15-vuotiaita nikkaripoikia ja sihtityttöjä.

Työpäivän pituus 1800-luvulla oli 11 tuntia, päivä alkoi ello 6 ja päättyi 19. Aamiaistuokio oli 8.30 – 9, puolilta päivin pidettiin tunnin tai puolentoista päivällistauko.

Työaika lyheni 1906 puolella tunnilla ja 1908 päästiin kymmentuntiseen työpäivään. Suomen eduskunta sääti uuden työaikalain ja Rajamäelläkin tuli 8-tuntinen työpäivä käyttöön 1917. Ylitöitä tehtiin usein mutta ylityökorvausta alettiin maksaa vasta 1910-luvulla, siihen asti työnjohtajan miehille jakama viinaryyppy ja naisille tarjottu kahvikupponen kävi korvauksesta.

Työnantajan ja työväen välinen patriarkaalinen suhde säilyi tehtailla pitkään. ”Ei siihen aikaan palkoista puhuttu. Kaikki oli tyytyväisiä siihen mitä sai”, vanhat työntekijät ovat kertoneet. Palkat määräytyivät työtehtävien mukaan, eniten maksettiin koneenkäyttäjille. Naisten palkat olivat puolet miesten palkkoja alemmat ja saman suuruiset kuin poikien palkat. Usein palkkaan kuului myös asunto ja polttopuut.

Ennen I. maailmansotaa tehtaan jokaiselle työntekijälle annettiin lauantai-iltana kortteli, eli 1/3 l viinaa. Aineen sai nauttia paikan päällä tai viedä kotiin. Viinaa käytettiin myös työnteon ryydittäjänä: ”Kun miehet rupes iltapäivällä laiskottelemaan, mestari toi kymmenen litran ämpärillä viinaa ja pari mukia. Niillä sai ottaa niin paljon kuin lystäs. Siitä miehet riskeni, eikä otettu liikaa, niin ettei kantaa jaksanut. Joskus syntyi tappeluja, jos miehet oli huonoissa väleissä. Ei sitä miestä silloin tellätty pois tehtaasta, kun sen nähtiin olevan juovuksissa.”

Työntekijöiden suhde alkoholiin vaihteli. Toisiin päti tehtaan porttivahdin työtodistuksen maininta: ”joskus maistaa vaan ei tee haittaa”, toisille yhtiön tuotteet koituivat kohtaloksi. Erään tehtaalla työskennelleen miehen kuoltua tämän leski totesi: ”Vielä kun sen työpäivä loppui, se jäi sinne sitä kaljaa imemään. Kaks’kymmentä vuotta yhtä mittaa se oli kännissä.”

Viinatehtaassa harjoitettiin myös omankäden oikeutta. Makeaa hiivavierrettä otettiin ämpäriin ja annettiin aineen käydä sopivassa kätköpaikassa. Latapiva – nimellä tunnettua juomaa terävöitettiin putkesta spriitä tiputtamalla.

Väkiviinaa kuljettavan säiliövaunun kattoon ripustettiin sanko, joka säiliön tyhjentämisen jälkeen edelleen oli jaloa ainetta täynnä ja sopivan hetken tullen pois vietävissä.

Viinan hankkimiseksi porattiin putkiin reikiä ja irroteltiin laippoja. Aamulla työmiehen olalla tehtaalle viety putkikieppi saattoi illalla töistä lähdettäessä olla kirkasta nestettä täynnä.

Rajamäen tehtaanpatruuna, isännöitsijä Wilhelm Juslin, tapasi voiman vuosinaan 1900-luvun taitteessa kierrellä tehtaalla knallihattu silmillä ja sikarintumppi suussa, tiukkoja kysymyksiä tehden ja leikkiä laskien. Kerran Juslin tapasi miehen nukkumasta pöhnäisenä työpaikalla ja yritettyään turhaan herättää tätä, uhkasi lopulta erottamisella. ”Ei hätää mitään, koska suvi tulee, niin lapsetkin pääsee marjaan”, mies murahti, käänsi kylkeään ja jatkoi uniaan.

Tehtaalla juovuksissa tavattu työntekijä erotettiin usein määräajaksi. Tavallisesti rangaistus kuitenkin peruutettiin ennen määräajan päättymistä. ”Menkää hakemaan se töihin – onhan sillä perhe”, Juslin käski.

Juomalakkoliikkeen innostamana viinatehtaan varjoon perustettiin 1899 raittiusseura Kytö II, johon kuului myös tehtaan työntekijöitä.

Viisi vuotta myöhemmin kylässä pidettiin Uudenmaan raittiusseurojen kaksipäiväinen kesäjuhla. Tunnettu raittiusmies, opettaja Vilho Reima, päätti juhlan puheeseen, jossa hän huudahti: ”Kun minä kuulen sanan Rajamäki, niin se on synkin paikka Suomenmaassa!”

Vaikka viinatehtaita maassa oli tuolloin kymmeniä, oli Rajamäki tunnetuin vertaistensa joukossa. Väkevä maine kauas kantaa.

Oy Alkoholiliike Ab rakennutti Rajamäelle kirkon, jonka piirustukset laati arkkitehti Erkki Huttunen. Kirkkoa käyttöön vihittäessä 20.11.1938 raittiusmiehenä tunnettu Nurmijärven kirkkoherra Kosti Kankainen kysyi tehtaanjohtaja Hubert Ingmanilta: ”Eihän tämä vaan ole viinarahoilla rakennettu kirkko?”

Ingman vastasi: ”Ei ole. Tämä on rakennettu etikan varoilla.”

Elämä Rajamäellä pyöri tehtaan ympärillä, takasihan se valtaosalle asukkaita työn ja toimeentulon.

Työpaikka määritti työntekijöiden aseman yhteisössä ja yhteiskunnassa ja muovasi samalla näiden identiteettiä. Tehtaan väki erottui muista rajamäkeläisistä, rajamäkeläiset muista nurmijärveläisistä. Hyvän itsetunnon todistaa paikallinen sanonta: ”Rajamäki on hyvä paikka asua, mutta ei sitä kaikille tarvitse kertoa!”

Ryyppi

Vuonna 1963 perustettu Tehdas- ja alkoholimuseo Rajamäen Ryyppi on suomalaisen työn, teollisuuden ja väkevän alkoholikulttuurin erikoismuseo.

Museo toimii 1897 rakennetussa tislaamorakennuksessa.

Altia Oyj:n omistaman museon avoinnapidosta vastaa Nurmijärven museo.

Ryyppi on avoinna 16.8. asti ke–su kello 12–18.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.