Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Minä lapsena | "Äiti kasvatti, enon hoteissa lellittiin"

Toimittaja-käsikirjoittaja Jaakko Ojanne: Synnyin Helsingissä 31. maaliskuuta 1963. Äiti, Sirkka Maria, oli yksinhuoltaja, mutta itseäni 16 vuotta vanhempi velimies Markku asui samassa kaksiossa, tosin isommassa huoneessa asui kaksi opiskelijaa vuokralaisina.

Heikki-eno ja hänen Lempi-vaimonsa olivat lapseton pariskunta ja olin päivät heidän hoivissaan. Samassa taloudessa asui myös mummu, joka opetti kahvin juonnin jo varhain.

Äiti kasvatti ja enon hoteissa lellittiin piloille. Tasapaino säilyi mukavasti. Sitten kun velimies meni naimisiin ja sai tyttären, olin hirmuisen ylpeä setä. He kun asuivat pari ensimmäistä vuotta siinä kaksion toisessa huoneessa ennen oman asunnon hankkimista.

Ensin astelin Töölön kansakouluun ja sitten opinahjo oli Apollon yhteiskoulu, mistä kirjoitin ylioppilaaksi 1982. Nyt samassa tilassa on keskustan puoluetoimisto ja luokkahuoneissa asuntoja. Kansakoulussa opin lukemaan ja oppikoulussa innostuin historiasta. Koulunkäynti tuntui kivalta.

Enon rouva, Lempi-täti, luki – Antreasta kun oli – satuja ja tarinoita. Rakastin niiden kuuntelemista. Sitten tulivat mukaan sarjakuvat, joiden parissa viihdyin. Mielikuvitus kehittyi ja opin keksimään kaikenlaisia leikkejä ja puuhia.

Kun talvilomia vietettiin tädin karjalaisten sukulaisten luona Riihimäellä ja kesät äidin sukujuurilla Vammalassa, niin oli aika laaja reviiri ja leikkimaasto. Yleensä aloin rakentaa pieniä kyliä ja yhteisöjä. Välillä rakennettiin, välillä purettiin ja sattuipa joskus sotakin pauhaamaan.

Lapsuus oli sitä kuuluisaa ”vanhaa hyvää aikaa”. Elämä oli vaatimatonta, mutta turvallista. Erityistä oli se, että kaikki kertoivat tarinoita ja luettiin paljon. Pahin tapahtui 1973, kun olin 10-vuotias ja veljeni kuoli. Se rikkoi sisältäni jotakin. Soitto on kai kuitenkin aina suruista tehty.

Goethe on riimitellyt asian lohdullisesti niin, että ”ken ei kyynelittä leipääns´ ole syönyt suureen vaivaan, hänt´ ei tunne vallat taivaan”. Se itku on siis luultavasti jo itketty, kun elämä nyt hymyilee.

Äiti opetti hakeutumaan aina itseään parempaan seuraan ja velipoika käski pitämään myrkyt mahassa. Kummallakin neuvolla olen aika mukavasti pärjännyt, ellen peräti menestynyt siinä, missä tavallinen pikku ihminen nyt voi menestyä.

Minä lapsen a -juttusarjassa tutut nurmijärveläiset muistelevat lapsuuttaan.