Sokeus: Terhi Laaksosen silmäpohjan rappeuma tekee hänestä sokean.
Valkoinen keppi. Se on Terhi Laaksosen luottoystävä, missä ikinä hän liikkuukin. Toinen, johon hänen täytyy luottaa on opaskoira, joka kulkee usein mukana.
Laaksonen on kärsinyt lapsesta saakka silmäpohjan rappeumasta, joka johtaa lopulta sokeuteen. Tällä hetkellä nainen näkee valoja ja hahmoja, mutta valkoinen keppi on ollut turvana siitä asti, kun hän täytti 18 vuotta.
– Silloin en enää pärjännyt ilman apua, koska näkö heikkeni vauhdilla. Olen aina tiennyt olevani lopulta täysin sokea, joten ajatukseen on ehtinyt tottua, Laaksonen sanoo.
Sokeana oleminen on Laaksosen mukaan haastavaa, sillä hän ei tunne olevansa yhdenvertainen niin sanotusti normaalien ihmisten kanssa.
– Tarvitsen paljon apua muilta. Pienellä paikkakunnalla oli aluksi vaikeaa, koska täällä ei oltu totuttu näkemään sokeaa eivätkä ihmiset tienneet, miten suhtautua minuun, Oulusta kotoisin olevan Laaksonen sanoo.
Arkeen yhden aistin puuttuminen vaikuttaa etenkin työmaiden ja autoteiden läheisyydessä. Kova meteli häiritsee tärkeää kuuloaistia, jolloin keskittyminen saattaa herpaantua. Kotona kaikkien tavaroiden tulee olla omilla paikoillaan, jotta Laaksonen löytää ne.
Lievästi vammaisille ei ole hirveästi työtoimintaa.
Kahdeksan vuotta Klaukkalassa asunut Laaksonen on sosiaalinen ja moikkaa usein kadulla vastaantulevia. Hän pitää siitä, että tutut ihmiset sanovat nimensä moikkauksen yhteydessä, jolloin hänen ei tarvitse pelkän äänen perusteella päätellä kuka tulija on.
Laaksosella on ollut opaskoira reilun vuoden. Sillä on naiselle todella suuri merkitys.
– Minulla on aina kaveri, jonka kanssa lähteä ulos. Se on hyvä motivaattori ja mahdollistaja monessa asiassa. Minulla ei myöskään ole yksinäistä miehen ollessa töissä.
Hänellä on tietyt reitit, joita hän osaa ja pystyy kulkemaan itsenäisesti. Hänellä on puhelimessaan sokeille tarkoitettu applikaatio, joka kertoo hänelle, missä hän kulkee.
– Sovellus hälyttää, kun minun pitää kääntyä. Opettelen reitin ensin pienissä paloissa, sitten itsenäisesti kokonaan ja lopulta opetan reitin koiralle.
Hän muistuttaa, että, vaikka kyseessä on opaskoira, on sekin koira. Eläintä tulee kunnioittaa, sillä opaskoirallakin on ärsykkeitä.
– Sekin jää helposti haistelemaan kukkasia ja saattaa välillä juosta ja välillä taas hidastella, Laaksonen nauraa.
Hän toivoo, että koiran kanssa kulkiessaan ihmiset eivät ohittaisi häntä koiran puolelta, ettei se säikähdä.
Lähikauppa on Laaksoselle tuttu. Hän tuntee hyllyt ja osan työntekijöistä. Jos Laaksonen lähtee yksin kauppaan, häntä autetaan löytämään tarvitsemansa tuotteet. Eri asia olisi asioida suuremmassa kaupassa, joka ei ole hänelle ennestään tuttu.
– Jos joudun lähtemään isoon kauppaan, henkilökunnalla ei välttämättä ole aikaa kiertää koko kauppaa kanssani, jotta voin tehdä ostokset, hän sanoo.
Laaksonen käy Itäkeskuksessa käsityökurssilla, josta hän saa sisältöä elämäänsä. Hän saa sieltä myös vertaistukea.
– Haitalliseksi elämän tekee se, ettei lievästi vammaisille ihmisille ole hirveästi työtoimintaa.
Yksityisyrittäjänä hänen haaveenaan on, että kaupat tarjoaisivat enemmän edustaltaan tai aulasta myyntitilaa.
– Toiveissa olisi saada Citymarketilta joulunajaksi myyntipaikka, jotta voisin turvallisessa ympäristössä myydä tuotteitani.