"Löytyi sekä taivasta että helvettiä" – Kellokosken mielisairaalasta kerätyt potilasmuistot päätyivät kirjaan

Mielisairaalat ovat kuuluneet monin tavoin suomalaisten elämään. Onhan psykiatrinen hoito ollut pitkään laitoskeskeistä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi äskettäin Kokemuksia mielisairaalasta -kirjan.

Siihen on koottu sairaalamuistoja potilailta, työntekijöiltä ja sairaala-alueilla lapsuutensa viettäneiltä työntekijöiden lapsilta.

Muistelmat kattavat mielisairaanhoidon vaiheita 1930-luvulta 2000-luvulle. Vastaavaa aineistoa ei ole aiemmin kerätty.

Lähes sadan muistelman joukossa on tarinoita myös Kellokosken sairaalasta Tuusulasta.

– Saimme Kellokoskeen liittyviä muistoja enemmän kuin muista sairaaloista. Teksteissä nousi esille varsinkin hyvä hoito, potilaiden ja omaisten kohtaaminen sekä ympäristön kauneus, yliopistotutkija Saara Jäntti kertoo.

Kellokosken sairaala sijaitsi keskustan lähellä, jolloin sairaala ja kylä koettiin samaksi alueeksi. Se vähensi mielisairaalaan liittyvää häpeää ja ennakkoluuloja.

Samalla kylällä asuneen perheen lapsi kävi luontevasti katsomassa äitiä sairaalassa koulupäivän jälkeen.

– Toisaalla Suomessa asuva perhe oli lähettämässä isälle postikorttia sairaalaan. Äiti tuli kuitenkin toisiin ajatuksiin. Postissa olisi huomattu, että isä on sairaalassa. Tieto olisi levinnyt pienellä kylällä, Jäntti vertailee.

Sairaala-alueella asuneiden lasten muistot ovat pääosin valoisia. Lapsuus oli turvallista, ja siellä asuminen lisäsi suvaitsevuutta erilaisuutta kohtaan.

Mielisairaalassa kesäapulainen ansaitsi paremmin kuin kesätöistä kioskilla.

Potilaiden ja omaisten muistot ovat synkempiä.

– Muistan sen itkun ja hädän, kun itsetuhoisen nuoren ystäville kerrottiin, että sairaalassa ei ole tilaa. Sinne pääsi vain lopulta vain viiltelemällä ranteet auki, nuoren potilaan ystävä kirjoittaa.

Mielisairaalaan on hakeuduttu turvaan, mutta sinne on myös viety väkisin. Lääkitystäkin on annettu pakolla.

Sairaalat ovat tuntuneet ankeilta ja potilaat ovat tunteneet olevansa säilössä.

Saara Jäntin mukaan eri osastojen toimintakulttuureissakin oli eroja.

– Sairaaloista löytyi sekä taivasta että helvettiä, hän kuvailee.

Esimerkiksi Kellokoskella Toimela oli puolestaan viehättävä kaksikerroksinen vanha puutalo, jossa asusteli muutama kymmenen iäkästä miestä. Jotkut kävivät töissä sairaalan ulkopuolella ja palasivat illaksi kotiin.

Toinen ääripää olivat suljetut osastot.

Monissa muistelmissa mainitaan Kellokoskella vuosikymmeniä asunut Anna Lappalainen, joka tunnetaan paremmin Kellokosken Prinsessana.

Hän on ollut esikuva monille pitkään mielenterve-ysongelmista kärsineille, jotka ovat tunteneet olevansa maailmassa yksin sairautensa kanssa.

– Eräs kirjoittaja kertoo saaneensa voimaa Prinsessasta ja Nikkilän sairaalassa eläneestä taiteilija L. Onervasta, Jäntti sanoo.

Nuorille työntekijöille sairaalaympäristö oli opettavainen.

– 1960-luvulla sain kuulla, että mielisairaalassa kesäapulainen ansaitsee paremmin kuin kesätöistä kioskilla. Sinne talvitakkirahoja tienaamaan! Lainasin kirjastosta alan hoitotyöhön ohjaavan oppikirjan. Ahdisti, joutuisinko todistamaan esimerkiksi sähköshokkia. Lobotomiakin tuntui keskenkasvuisesta maallikosta pelottavalta, eräs kesätyöntekijä kertoo.

– Kaksi kesää Kellokoskella olivat rankkoja. En voinut olla eläytymättä potilaiden asemaan, vaikka näin heidän elosta vain ripauksen. Joskus sairaiden maailma näytti tuskaiselta ja vaikealta. Joskus se muistutti jäämisestä elämän ulkopuolelle. Kokemus on auttanut laittamaan oman elämäni asioita tärkeysjärjestykseen, toinen kirjoittaja muistelee.

Pitkän työuran Kellokosken sairaalassa tehnyt erikoissairaanhoitaja Raija Kontio on kertonut sairaalan historiikissa, että osastojen lakkauttaminen oli haikeaa niin potilaille kuin henkilökunnalle.

– Potilaat luonnollisesti vastustivat omasta kodistaan lähtemistä, hän kertoo kirjassa.

Sadat sivut muistelmia on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

– Me tutkijat olemme käyneet kertomassa teoksesta tapahtumissa. Miksi emme tulisi Kellokosken sairaalamuseoonkin, jos kutsu käy, Saara Jäntti naurahtaa.

Kokemuksia mielisairaalasta. Muistoihin kaivertuneet tilat. Toim. Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva, Karoliina Maanmieli ja Anu Rissanen. SKS 2022.