Kun kutoja-artesaani, taiteen maisteri Elina Airikkala aloitti syksyllä 2021 ohjaajana helsinkiläisessä Roihuvuoren seniorikeskuksessa, hänen tehtävänään oli keksiä tekstiilitaiteeseen liittyviä terapeuttisia projekteja vanhuksille. Näin sai alkunsa syliryijymetodi. Airikkala sai hiljattain Suomen Kulttuurirahastolta 33 000 euron apurahan metodin toteuttamiseksi vanhusten, kielitaidottomien ja vammaisten parissa.
20 vuotta Nurmijärvellä asunut Airikkala muutti vuosi sitten Helsinkiin. Edelleen hän viettää suurimman osan ajasta Perttulassa sijaitsevassa kakkoskodissaan.
Ajatuksen syliryijystä synnytti Roihuvuoren seniorikeskuksen sisäpiha.
– Se oli hieman kylmä pyörätuolissa istuville vanhuksille. Syntyi ajatus syliryijystä, ryijyhän on alun perin, ennen kuin se nostettiin seinälle, ollut mahdollisimman lämmin peitto, Airikkala kertoo.
Seniorikeskuksen aulaan pystytettiin kolmet kangaspuut ja niihin luotiin kapeat ryijyloimet. Villalangat hankittiin kierrätyskeskuksesta.
Lähtökohtana ryijyjen suunnittelussa oli metsänpeitosta otettu valokuva, jonka mukaan projekti nimettiin Metsänpeitoksi. Valokuvasuurennoksen pohjalta etsittiin ryijyyn sopivat langat. Samalla asukkaat puhuivat lapsuudestaan ja kertoivat marjastuskokemuksistaan. He osallistuivat projektiin kukin omalla tavallaan.
– Monella vanhuksella on huonokuntoiset kädet, joten varsinainen kutominen voi olla vaikeaa, mutta he pystyvät suunnittelemaan, kerimään keriä tai leikkaamaan nukkia. Samalla he saavat kosketuksen villaan, joka on hyväksi käsille.
Villalangat hankittiin kierrätyskeskuksesta.
Monet Roihuvuoren seniorikeskuksen dementoituneista vanhuksista tunnistivat Airikkalan mukaan kangaspuiden kolkkeen lapsuudestaan. Valmis tuotekin on hyväksi muistisairaalle.
– Dementikolla on usein levottomat kädet. Valmiissa ryijyssä on nypelöitävää, ja muutkin kuin dementikot silittelevät mielellään sylissään pitelemäänsä ryijyä.
Valmiista ryijystä tulee käyttötekstiili, jota voi pitää joko nukkapuoli ylös- tai alaspäin.
– Jos nukka on alaspäin, sylissä oleva ryijy toimii myös pienenä pöytänä. Jos nukka on ylöspäin, se toimii yhdenlaisena juhla-asuna. Ryijyn voi nostaa myös seinälle, jolloin se parantaa tilan akustiikkaa.
Syksyllä 2021 käynnistyneen ja keväällä 2022 päättyneen Metsänpeitto-projektin päätteeksi pidettiin näyttely, jonka jälkeen ryijyt päätyivät ikäihmisten käyttöön.
Myönnetty apuraha on vuoden mittainen. Nyt on käynnissä yhteistyökumppaneiden etsintä sekä käytännön toteutuksen pohdinta.
– Tekemisen pitää olla kodikasta ja jatkuvaa. Roihuvuoressa olin itse koko ajan paikalla, nyt en voi olla yhdessä paikassa jatkuvasti. Toimintaan tarvitaan muita vetäjiä, Airikkala miettii.
Hän vertaa syliryijymetodia pisaraan, joka pudotessaan muodostaa renkaita ja lähtee elämään omaa elämäänsä.
– Siihen minä pyrin.
Airikkala toivoo, että metodi tavoittaisi vanhukset, maahanmuuttajat ja kehitysvammaiset, joiden heikentynyt toimintakyky rajaa elämän sisältöä ja laatua.
– Liikkeelle voidaan lähteä ajatuksesta, että tehdään syliryijy papalle, ettei hänelle tule kylmä. Sitten mukaan tulevat sosiaalisen verkottumisen muodot. Tulevaisuudessa metodia voitaisiin käyttää missä päin Suomea tahansa, ja se antaisi ihmisille syyn kokoontua.
Airikkala toivoo, että voisi koota apurahavuoden töistä näyttelyn ja viedä sen Italiaan kertoakseen, kuinka Suomessa huolehditaan ihmisten henkisestä hyvinvoinnista.
Elina Airikkala on syntynyt Helsingissä, mutta hän vietti lapsuudenkesänsä Perttulassa, josta hänen vanhempansa hankkivat kesäpaikan vuonna 1964. Väliin mahtuu 15 vuotta Italiassa puolison ja kolmen lapsen kanssa. Siellä Airikkala muun muassa suunnitteli kankaita suurille muotitaloille.
Perhe muutti 2 000-luvun alussa Suomeen Perttulassa sijaitsevaan taloon. Avioeron jälkeen Airikkala jäi yksinhuoltajaksi. Hän kouluttautui sosiaali- ja terveysalalle tekstinkäsittelijäksi ja työskenteli vuosia kehitysvammalääkäreiden toimistosihteerinä Rinnekodissa Espoossa.