Luutnantti Vilhelm Haikala kaatui jatkosodassa ja jäi kentälle. Nyt hän pääsi kotikuntansa sankarihautaan.
Nurmijärveläinen luutnantti Vilhelm Onni Haikala kaatui 79 vuotta sitten jatkosodassa. Vasta vuonna 2021 venäläinen etsijäryhmä löysi hänen jäänteensä ja Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry vastasi niiden kuljetuksesta Suomeen.
Haikala laskettiin viime perjantaina sotilaallisin kunnianosoituksin haudan lepoon Nurmijärven sankarihautaan. Paikalla oli muun muassa hänen omaisiaan, Puolustusvoimat sekä Nurmijärven reserviläiset ja kunniavartiosto. Haikalan siunasi kenttärovasti Seppo Ahonen.
– Suomalaiselle sotilaalle oli erittäin tärkeää tietoisuus siitä, että mahdollisen haavoittumisen tai kaatumisen jälkeen hänestä pidetään huolta ja hänet tuodaan oman kotikunnan kirkkomaan multiin. Taistelutoverit pitivät tästä periaatteesta kiinni. Kaveria ei jätetä. Oli kuitenkin tilanteita, joissa ei ollut mahdollisuutta tuoda mukana tai löytää kaikkia kaatuneita. Näin erityisesti talvisodan viimeisinä päivinä ja kesällä 1944. Vuosien 1939–1945 käydyissä sodissa kaatui yli 93 000 sotilasta, joista suurin osa on haudattu kotikuntaansa. Kentälle jäi tai katosi noin 13 000 sotilasta, Ahonen puhui siunaustilaisuudessa.
Haikalan omaiset Pirjo Kosonen, Eero Virta ja Päivi Lukkari sanovat, että tieto Haikalan löytymisestä tuntui uskomattomalta.
– Tiesimme, että sankarivainajia etsitään. Tieto siitä, että hänet on mahdollisesti löydetty tuntui todella sykähdyttävältä, Kosonen sanoo.
Vahvistusta eli DNA-testien tuloksia piti odottaa pitkään, mutta lopulta ne tulivat ja tieto varmistui.
Luutnantti Vilhelm Haikala oli juuri täyttämässä 30 vuotta jatkosodan ollessa loppusuoralla. Syntymäpäiviään nurmijärveläinen luutnantti ei kuitenkaan ehtinyt juhlia, eikä myöskään sodan päättymistä. Teikarsaaren taistelussa mukana ollut Haikala kaatui vain kaksi kuukautta ennen sodan päättymistä, kun Neuvostoliitto heinäkuussa 1944 otti tavoitteekseen puhdistaa Viipurinlahden saariston suomalaisten joukoista. Viipurinlahdella sijaitseva Teikarsaari joutui voimakkaan hyökkäyksen kohteeksi ja suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään saarelta 5. heinäkuuta, osa uiden. Vilhelm Haikala kaatui kranaatin iskun lennättämiin sirpaleisiin 5. heinäkuuta 1944 Teikarsaaressa. Saarelta oli niin kova kiire pois, ettei Haikalan ruumista pystytty ottamaan mukaan, vaan hän jäi saarelle. Hänen viimeiset sanansa olivat "Kestäkää pojat".
Haikala syntyi 26. elokuuta 1914 Lappeen Hanhijärvellä. Hän kirjoitti Lappeenrannan yhteislyseossa ylioppilaaksi 1933, mutta 1930-luvun laman takia perhe menetti maatilansa Hanhijärvellä. Vuonna 1933 hän muutti perheensä perässä Klaukkalan Karsiltaan, nykyiseen Haikalaan.
Karsillan alue oli peltoa Luhtajoesta nykyiseen Ojaniituntiehen saakka. Vilhelmin isä Onni Haikala muutti tilan viljelykset kauppapuutarhaksi, jossa kasvatettiin muun muassa kukkalajeja, tomaatteja, kurkkuja ja herneitä. Kesäaikaan tuotteet myytiin Helsingin kauppatorilla. 1960-luvulla Karsillan aluetta alettiin kutsua Haikalaksi.
Talvisodan alettua maanviljelijänä toiminut Vilhelm Haikala liittyi rannikkotykistöön, jossa hän toimi tiedustelu-upseerina. Jatkosodassa Haikala oli rannikkoprikaatin III:n linnakkeiston tiedustelu-upseeri ja myöhemmin prikaatin tiedustelu-upseeri. 10. syyskuuta 1942 Haikala liittyi raskaan patteriston rannikkotykistörykmenttiin patteriupseerina.
– Vilhelm oli majuri Vilho Myntin alainen. Neuvostoliitto hyökkäsi ylivoimalla. Maihinnousuyritykset torjuttiin heinäkuun alkupäivinä useita kertoja vastahyökkäyksillä, kunnes 5. heinäkuuta oli vetäydyttävä saaresta. Teikarsaaren taistelu kesti 4.–5. heinäkuuta ja päättyi Neuvostoliiton voittoon, Vilhelmin sisarentytär Pirjo Kosonen sanoo.
Myntti kaatui Teikarsaaren pohjoiskärkeen 5.7.1944 kohdistuneessa tykistö- ja ilmapommituksessa, kun pommikuoppaan, jossa hän oli suojautuneena, tuli täysosuma.
Suru oli kokoajan läsnä.
Haikalaa jäivät kaipaamaan vanhemmat sekä kaksi siskoa ja kaksi veljeä, jotka olivat samaan aikaan rintamalla toisaalla.
– Kaatumisen jälkeen kotiin tuli kolme kirjettä, silminnäkijöiltä sekä papilta. Näiden lisäksi tuli kaatumisilmoitus, Kosonen sanoo.
Hänen mukaansa Haikalan äiti uskoi poikansa joutuneen sotavangiksi, vaikka hänen kaatumisensa oli nähty.
– Hän ei halunnut uskoa sitä. Vilhelmin isä puolestaan sanoi, että pitääkö tässä lähteä itse taistelemaan, Kosonen sanoo kuulleensa.
Muuten Haikalan kaatumisesta ei puhuttu. Suru oli kokoajan läsnä.
Haikala olisi ollut Pirjo Kososen ja tämän veljen Eero Virran eno. Haikalan perheen poika Olavi selviytyi viimeisten joukossa sotalaiva Ilmarisen uppoamisesta. Hänen tyttärensä Päivi Lukkari menetti Teikarsaaren taistelussa setänsä. Serkuksista vanhin, nyt 81-vuotias Marjatta, on ainoa, joka muistaa surullisen tunnelman Haikalan kaatumisen jälkeen.
– Suru ja menetys tuntui ilmapiirissä, vaikken sitä niin oikein ymmärtänyt. Kaikki vain jotenkin muuttui. Onhan Vilhelm ollut mielessä, ei koskaan täysin lähteneenä, Marjatta kirjoitti Päivi Lukkarille.
– Tämä on ollut kuin palapelin viimeinen pala. On erilaista mennä haudalle, joka ei ole enää tyhjä. Olemme pitkään vieneet tyhjälle haudalle kukkia kaatumispäivänä sekä jouluna kynttilän, Kosonen sanoo.
Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys on etsinyt kentälle jääneitä sotilaita vuodesta 1992 lähtien. Kesällä 2021 venäläinen etsintäryhmä kävi Teikarsaaressa, jolloin he löysivät kolmen sotilaan jäänteet. Heidät kaikki on tunnistettu.
– Tunnistaminen ei ollut yksinkertaista. Haikalalla ei ollut tuntolevyä, mutta etsijät löysivät luutnantin arvomerkit. Sen jälkeen piti selvittää kuinka monta luutnanttia saarelle aikoinaan jäi. Heitä jäi viisi ja kaikki piti käydä läpi, Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja eversti evp. Pertti Suominen sanoo.
Hän sanoo tapauksen olleen vaikeimmasta päästä, koska tuntolevyt puuttuivat.
Jäänteiden hakemiseen vaadittiin Venäjän hallituksen varapääministerin lupa, koska korona jylläsi tuolloin pahana. Jäänteet viedään aina ensin Viipuriin Pietari-Paavalin kirkkoon, jossa ne siunataan kotimatkalle.
– Haemme arkkuihin laitetut jäänteet aina marraskuussa rajan yli. Sen jälkeen ne viedään Meilahdessa sijaitsevaan luolatilaan. Tämän jälkeen THL (terveyden- ja hyvinvoinnin laitos) aloittaa tutkinnan ja KRP:n (keskusrikospoliisi) antropologi eli luututkija käy kaikki jäänteet läpi, Suominen kertaa.
Kaikissa tunnistamistapauksissa tehdään sukuselvitys. Sukulaisille lähetetään pyyntö suostua DNA-näytteen antamiseen.
– 99,9 prosenttia suostuu näytteenantoon. Silloin heille lähetetään paketti, jossa on ohjeet näytteen ottamiseksi. He lähettävät näytteen takaisin ja sitten työt alkavat, Suominen sanoo.
Sankarivainajien etsintöjen aloittamisen jälkeen jäänteitä on löydetty noin 1600, joista 422 on tunnistettu.
– Vuonna 2021 kotimaahan tuotuja on edelleen tutkittavana samoin viime vuonna tuotuja. Hienointa on se, kun saamme lähettää omaisille tunnistustodistuksen. Vainajan oman seurakunnan kanssa sovitaan hautaamisesta, jossa on usein mukana Puolustusvoimat ja reserviläiset, Suominen sanoo.
Myös Vilhelm Haikalan siunaustilaisuudessa oli mukana Puolustusvoimat sekä Nurmijärven reserviläiset.
– Olemme hyvin ylpeitä, että pääsimme osallistumaan tällaiseen tapahtumaan. Me järjestimme siunaustilaisuuteen kunniavartion sekä liikenteenohjauksen arkun kuljetuksen ajaksi, Nurmijärven reserviläisten reserviupseerikerhon jäsen Ari Ylönen sanoo.
Suominen kokee, että sankarivainajien etsintätyö on tärkeää ja humanitääristä työtä.
– Ukrainan sota on tehnyt tämän vielä konkreettisemmaksi, hän sanoo.
Suominen painottaa, että etsijöillä tulee olla suunnitelmat ja etsittävien tiedot valmiina ennen paikalle menoa.
– Yksi avaintekijä on hyvät suhteet Venäjän kanssa. Myös tällä hetkellä, Suominen sanoo.
Hänen mukaansa ensin tulee selvittää, mihin kannattaa mennä. Etsijöiden tärkein työväline on metallinilmaisin, jolla mahdolliset tuntolevyt, napit ja kolikot voidaan paikallistaa.
– Tämän jälkeen siirretään varovasti maata pois päältä. Tämä on aina hyvin tarkkaa ja aikaa vievää työtä. Ensimmäisenä selvitetään onko kyseessä suomalainen sotilas, Suominen sanoo.