"Kyllä se oli pysäyttävä tapahtuma, kun tuli postissa eläkekortti" – Sari päätyi työkyvyttömyyseläkkeelle kaksisuuntaisen mielialahäiriön takia

Sari Ollila, 41, muistaa masentuneensa ensimmäisiä kertoja teini-iässä. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä hän tiedosti myös nousevansa masennuksista aina jonkin ajan kuluttua. Sen jälkeen elämä saattoi muuttua vauhdikkaaksi.

– Rupesin noina aikoina puhumaan, että olen itsekorjautuvaa mallia, enkä tarvitse masennukseen mitään hoitoa.

Ollila tuli äidiksi 20-vuotiaana, ja tuolloin masennukset muuttuivat syvemmiksi.

– En päässyt enää sängystä ylös. Silloin yritin ensimmäisen kerran hakea apua, mutta törmäsin luukulta toiseen pompotteluun. Vointi oli huono, enkä jaksanut enempää, joten jäin odottamaan tilanteen paranemista ja niin siinä taas kävikin, hän kertoo.

Hypomaniajakson alkaessa impulsiivisuus nosti päätään ja Ollilalla oli tapana laittaa kaikki uusiksi: mies pihalle, työpaikka ja asuinpaikkakunta vaihtoon.

– Olo oli kaikkivoipa ja uskoin oikeasti pystyväni ihan kaikkeen. Masennusjaksojen syvyys taas oli satunnaista. Se saattoi olla kaikkea siltä väliltä, että makaan sängyssä ja toivon kuolevani, siihen, että mikään ei kiinnosta.

Kolmannen lapsen syntymän jälkeisen vaikean masennusjakson aikana hän päätyi mutkien kautta erikoissairaanhoitoon, jossa oirekuva diagnosoitiin oikein.

– Olin melkein 30-vuotias silloin ja sairastanut puolet siihenastisesta elämästäni.

Se oli pysäyttävä tapahtuma, kun postissa tuli eläkekortti alle nelikymppisenä.

Vaikeus hyväksyä diagnoosia ja oirekuvaan kuuluva sairauden tunnottomuus johtivat ensin hoitoon sitoutumattomuuteen.

– Kävin erikoissairaanhoidossa ja söin lääkkeitä, kunnes pahin masennus taittui. Sitten ilmoitin olevani kunnossa, lopetin lääkkeet ja käynnit. Meni hetki, kunnes masennusjakso uusiutui ja olin taas siellä. Tätä kesti muutaman vuoden, hän sanoo.

Käännekohta oli kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireenhallintaryhmä vuonna 2013, jossa tunnistettiin omia oireita ja pohdittiin, millaiset asiat laukaisevat sairausjaksoja.

– Siellä piirrettiin omaa mielialaa elämänjanalla, ja hahmotin, kuinka vuoristorataista koko elämä oli ollut.

Vuosi 2015 oli Ollilalle perhesyistä raskas, ja laukaisi sekamuotoisen sairausjakson, joka vei lopulta osastohoitoon.

– Siinä rytinässä jäin ihan kokonaan pois työelämästä ja tuli avioero. Seuraavan vuoden olin vuoroin kotona ja osastolla.

Viimeinen osastojakso oli alkuvuodesta 2020, ja sen jälkeinen kuntoutustukihakemus toi yllättävän puhelun työeläkevakuutusyhtiöstä. Erikoislääkäri oli arvioinut Ollilan tiedot, ja ehdotti toistaiseksi voimassa olevaa työkyvyttömyyseläkettä.

– Olin järkyttynyt, koska en ollut hakenut sitä ja olin kuullut, että työkyvyttömyyseläkkeelle on tosi hankala päästä. Enkä ollut ikinä kuullut, että jollekin tarjotaan sitä pyytämättä.

Työ on ollut Ollilalle aina tärkeää, ja hän teki osa-aikatöitä voinnin mukaan välillä sairausjaksojen aikanakin. Kokopäiväinen työelämä stresseineen osoittautui kuitenkin yhdeksi niistä tekijöistä, jotka laukaisivat sairausjaksoja. Työkyvyttömyyseläkkeen aikana sairausjaksot ovatkin pysyneet poissa.

– Kyllä se oli pysäyttävä tapahtuma, kun tuli postissa alle nelikymppisenä eläkekortti. Mutta olen tehnyt rauhan sen kanssa, etten tule ikinä olemaan kokopäivätyökuntoinen.

Osa-aika- ja vapaaehtoistyöt ovat pysyneet mukana eläkeläisenäkin. Ollila tekee esimerkiksi keikkoja kokemusasiantuntijana ja toimii aktiivina monessa yhdistyksessä. Ympäristön suhtautuminen työikäiseen eläkeläiseen on ollut pääsääntöisesti positiivista. Mielenterveyshäiriöihin liittyvän stigman ja ennakkoluulojen poistamiseksi on Ollilan mukaan vielä työtä tehtävänä.

– Esimerkiksi potilasjärjestöjen vapaaehtoisten joukossa stigman huomaa siitä, että moni ei halua nimeään nettisivuille, koska leimaantumista pelätään edelleen, hän kuvaa.

Tänä keväänä yksi ympyrä sulkeutui elämässä, kun Ollila toimi kokemusasiantuntijana samanlaisessa oireenhallintaryhmässä, jonka kävi itse aikoinaan.

– Kokemusasiantuntijat ovat ykkösasemassa stigman poistamiseksi, kun antavat kasvot esimerkiksi alan opiskelijoille, jotka näkevät, että sairastuneetkin ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Ollila on hyväksynyt sairautensa pysyväksi osaksi loppuelämäänsä. Tulevaisuudessa hän toivoo pystyvänsä jatkamaan vapaaehtoistyötä yhdistyksissä, ja ajatuksia työelämän suuntaankin on.

– Haluaisin tehdä harrastuksesta työn ja päästä opettamaan digitaitoja heikommassa asemassa oleville ihmisryhmille. Katsotaan, kuinka käy, hän hymyilee.