Yrittäjä-äiti Susanna Vilkman hyödyntää talousvalmennusta perheen arjessa.
Kauppalistalta ostettiin ensin välttämättömät. Sitten katsottiin, jäikö rahaa.
– Kävin laskin kädessä kaupassa. Tiesin, kuinka paljon rahaa tilillä on, ja ynnäsin ostoksia sitä mukaa kun laitoin niitä kärryyn.
Näin kertoo suurperheen äiti Satu-Kirsi Salmela, 47, Pukkilasta.
Hänellä on kaksi parikymppistä poikaa ensimmäisestä liitosta ja 10- ja 6-vuotiaat tytöt toisesta liitosta.
Ammatiltaan Salmela on koulunkäynnin ohjaaja ja iltapäivätoiminnan ohjaaja.
Kun aikaisemmin suurperheellä tarkoitettiin kolmen sukupolven perhettä, nykyisin suurperheeksi lasketaan kahden aikuisen ja vähintään kolmen lapsen perhe.
Kaksi vuosikymmentä, neljä lasta ja neljän lapsen menot.
– Yhtälö ei ole helppo, mutta se on mahdollinen. Hankinnat on pitänyt miettiä todella tarkkaan, Salmela kertoo.
Hän oli kummankin tytön syntymän jälkeen kaksi ja puoli vuotta kotona hoitamassa lapsia. Tulonlähteenä olivat aviomiehen palkan lisäksi lapsilisät ja kotihoidon tuki.
Rahan niukkuus oli hinta, jonka äiti oli valmis maksamaan ajasta lasten kanssa.
– Mieluummin olisin elänyt itse nälässä kuin laittanut lapsen hoitoon kymmenen kuukauden ikäisenä, Salmela pohtii.
Miten kenelläkään on varaa tehdä useita lapsia, kun rahat eivät tunnu riittävän lapsettomana ja työssä käyvänäkään?
– Sitähän moni miettii, ja se on yksi syy siihen, miksi Suomessa syntyvyys on laskenut, toteaa suurperheen äiti, yrittäjä Susanna Vilkman, 34.
Hyvinkääläisperheen lapset ovat 6, 8, 13 ja 15 vuoden ikäisiä.
– Aloimme seurustella 16-vuotiaina, muutimme yhteen 17-vuotiaina ja ensimmäinen lapsi tulikin aika pian. Olin 19, kun tulin ensimmäisen kerran äidiksi, Vilkman kertoo.
Hän olisi halunnut tehdä vielä kaksi lasta lisää. Yrittäjyys muutti suunnitelmat.
– Olen sarjayrittäjä eli uusilla lapsillani on Y-tunnukset sosiaaliturvatunnuksen sijaan, hän vitsailee.
Lapsilla tässä tapauksessa tarkoitetaan yrityksiä.
Vilkman on mukana useammassa yrityksessä. Hän opettaa vanhempia ja yrittäjiä hallitsemaan ajankäyttöä ja on myös projektijohtamisen ammattilainen. Itse hän on käynyt talousvalmennuksissa.
Valmennuksista on jäänyt arjen käyttöön työkaluja, kuten budjetin tekeminen ja tulojen hajauttaminen eri tileille. Osa menee sijoituksiin, ja lasten harrastukset vievät paitsi aikaa, myös rahaa.
– Meilläkin on ajoittain eletty todella niukasti. Tiukoilla oleminen kuluttaa myös henkisesti.
Vilkman ajattelee jo eläkevuosiaan. Osa tuloista menee sijoituksiin.
– Suurperheiden äideille tulee usein kotonaolovuosia, jolloin eläkettä ei kerry.
– Me milleniaalit tiedostamme, että emme välttämättä nauti eläkekertymästä, jos joskus pääsemme eläkkeelle. Lapsiperheiltä ei usein jää mitään sijoitettavaa, mutta yritämme parhaamme mukaan ottaa vastuuta myös tulevaisuudesta.
Kun tuloja ei ole, menot on sopeutettava sen mukaan. Niin tehtiin Salmeloilla.
– Meillä syötiin ruokaa, joka on täyttävää. Tavallista kotiruokaa, maitoa, leipää... Ei jogurtteja eikä kovin paljon kasviksia, koska ne ovat kalliita.
– Kaupassa jouduin miettimään, ostanko neljä tomaattia vai paketin jauhelihaa, Salmela toteaa.
Aviomies on koko ajan ollut töissä ja usein työn takia pois kotoa. Hän asentaa ja huoltaa elintarviketeollisuuden koneita.
– Hänen tuloillaan maksettiin asuntolainaa ja asumisen kulut. Lapsilisillä ja kotihoidon tuella ostettiin vaippoja ja ruokaa, Satu-Kirsi Salmela sanoo.
Naapurikunnan helluntaiseurakunta avusti perhettä viikoittain ruokalähetyksillä. Perheessä syötiin niukimpaan aikaan usein makaronilaatikkoa.
– Ja minä annostelin ketsupin, äiti naurahtaa.
– Se oli hetkessä elämistä, päivä kerrallaan. Mitään ei voinut suunnitella, eikä oikein voinut mennä minnekään.
Kummankin vanhemman suvulla on kesämökit, joten niissä pääsi vähän hengähtämään. Moni suurperheellinen kertookin, että ensimmäisenä tingitään matkoista.
Poikien kasvupyrähdystä Satu-Kirsi Salmela muistelee aikana, jolloin ruokaa meni paljon ja vaatteet jäivät jatkuvasti pieneksi. Merkkifarkkuja ei osteltu.
– Tyttöjä varten minulla on 20 laatikollista lastenvaatteita jemmassa: kun ne jäävät isommalta pieneksi, pienempi saa ne. Apuna ovat olleet myös kaverit, meillä on tapana kierrättää lastenvaatteita.
Isovanhemmat vievät lapset nuorisomuotiliikkeisiin ostoksille.
Tarve saada samaa kuin muilla on olemassa myös haja-asutusalueen lapsilla.
– Kyllä minä kuulen, että kaikilla on enemmän kuin meillä. Mutta jos lapset tarvitsevat jotain, he osaavat säästää sitä varten tai sitten saavat synttäri- tai joululahjoiksi sukulaisilta.
Kymmenvuotiaalla on älypuhelin, koska sitä tarvitaan jopa etäkoulun läksyihin.
Vilkmanin perhe on tehnyt valintoja: ei suurta asuntolainaa, osa tuloista laitetaan säästöön. Auto on pakko omistaa, vaikka koti on keskellä pikkukaupunkia.
– Perheessä on kolme kiekkoilijaa, eikä kukaan tuo suurperheen ruokaostoksia kotiin polkupyörän sangassa. Emme pärjäisi ilman autoa, ja sen on oltava tila-auto, jotta perhe ja koirat mahtuvat kyytiin.
– Perheemme etu on, että voimme yrittäjinä päättää omat työaikamme lasten aikataulujen mukaan. Kaikilla tätä mahdollisuutta ei ole.
Kaupunkilaisperheessä lasten hankintoja ohjailevat myös sosiaaliset paineet.
– Kyllä, merkkivaatetta pitäisi olla, ja Jopoja on tuolla koulun pihalla rivissä. Jos ei ole ollut varaa, niin emme ole hankkineet.
Susanna Vilkman tiesi, että lasten hankkiminen on kallista.
– Olen halunnut suuren perheen. Myös ystävälläni on seitsemän lasta. Minulle perhe on tärkein juttu elämässä, vaikka työkin on tärkeää.
Salmelan perheen tytöistä isompi haluaisi ratsastaa, mutta se ei nyt ole mahdollista.
– Se maksaa aika paljon, ja lähin talli on naapurikunnassa. Meiltä täytyy muutenkin aina lähteä autolla, Satu-Kirsi Salmela pohtii.
Nyt, kun kummatkin vanhemmat ovat taas töissä, on juhlahetki käydä kaupassa ja tietää, että tilillä on rahaa maksaa vaikka koko kärryllinen ruokaa.
– Jos saisin jotain pyytää itselleni, niin menisin vaatekauppaan ja lähtisin matkalle Euroopan vanhoihin linnoihin.
Joskus on varaa ostellakin jotain.
– Minun koko vuoden henkilökohtainen budjettini, noin 400 euroa, meni kankaaseen ja ompeluun, äiti toteaa.
Kankaasta hän teetti juhlapuvun ja kävi se päällä miehensä kanssa uudistamassa häävalat kymmenen avioliittovuoden kunniaksi.