Oikeuden historia ei ole vain jäykästi pönöttävien, ankarien miesten historiaa. Kun osaa hakea, löytyy myös naisia ja lapsia, jotka ovat osallistuneet oikeudellisiin töihin.
Näitä ihmisiä etsitään professori Mia Korpiolan johtamassa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa.
Korpiola on Pohjoismaiden ensimmäinen nainen oikeushistorian professorina. Hän asuu Vantaalla, mutta työpaikka on Turun yliopistossa.
– Kolmen tunnin työmatka suuntaansa on hinta, joka minun on maksettava tästä vakituisesta työpaikasta.
Aivan joka päivä professori ei kulje junalla Turkuun.
Kiinnostus oikeuden piirissä työskenteleviin naisiin oli alkusysäys projektille Oikeudellinen tieto ja taito Suomessa 1750–1920. Siinä tutkitaan, miten tavalliset ihmiset oppivat oikeudesta mainittuna ajankohtana.
– Kun tein alan opiskelijajärjestö Pykälän historiaa, törmäsin kahteen suomalaiseen naiseen. Heistä puhuttiin ulkomaisissa julkaisuissa ensimmäisinä suomalaisina naisjuristeina, vaikka oikeasti ensimmäinen oli Agnes Lundell.
Keitä nämä 1890-luvulla oikeudellista työtä tehneet naiset olivat, ja miten he ovat nousseet maailmanmaineeseen? Olivatko he opiskelleet lakia? Näitä kysymyksiä Korpiola alkoi selvittää.
– Heidän nimensä olivat Anna Åkesson ja Signe Silén, ja he olivat tehneet oikeudellista työtä. He olivat töissä asianajokonttorissa ja olivat esimerkiksi vieneet asiakirjoja oikeuteen, Mia Korpiola kertoo.
Myöhemmin tällainen toiminta kiellettiin naisilta.
– Ennen ensimmäistä virallista naisjuristia oli noin 40 muuta naista, jotka olivat opiskelleet lakia, mutta historia on unohtanut heidät.
Anna Åkesson jopa taisteli oikeudesta tehdä työtään ja vei juttunsa aina ylimpään oikeuteen asti.
– Hän hävisi jutun.
Naiset alkoivat opiskella oikeustiedettä 1890-luvulta lähtien, mutta vasta 1920-luvun puolivälin jälkeen heidän oli mahdollista saada tuomarin kelpoisuus ja päästä tuomarinvirkaan.
– Osasyy siihen oli, että ajateltiin, että naisen pienet aivot eivät ole tarpeeksi loogiset ja naiset ovat emotionaalisia. Siksi he eivät pysty kylmään rationaaliseen ajatteluun vaan ovat tunteidensa vietävissä.
Ajateltiin myös, että naisten ei pitäisi lukea oikeustiedettä, koska he menevät naimisiin ja mies elättää heitä, jolloin koulutus menee hukkaan.
– Tai sitten sanottiin, että jos nainen saa viran, sekin on haaskausta, koska jonkun perhettään elättävän miehen pitäisi saada se. Riippumatta siitä, onko nainen kenties perheen elättäjä.
Mia Korpiolan mukaan oikeuden historiaa katsotaan väärien, nykyaikaisten silmien kautta.
– Muutkin kuin lainopillisia tutkintoja suorittaneet henkilöt ovat tehneet oikeudellista työtä. Esimerkiksi lautamiehet ovat olleet maallikoita, ja heitä on ollut jo keskiajan hämäristä lähtien.
Näitä ihmisiä Korpiolan johtamassa projektissa nostetaan esiin. Heitä löytyy yllättävän paljon.
– 1800-luvulla prostituoiduiksi epäillyt niin sanotut tarkastusnaiset odottivat asiansa käsittelyä Turun lääninvankilassa. Siellä heidän puolestaan armonanomuksia kirjoittivat miespuoliset tutkintovangit.
Vankeina saattoi olla esimerkiksi kouluja käyneitä. Joku saattoi olla lukkarin poika, joku oli ollut kaupassa töissä ja saanut siinä tietotaitoa.
– Ja sitten on käynyt hassusti, kun on vaikka väärentänyt rahaa tai pistänyt käden liian syvälle toisen taskuun. Eivät he ihan pulmusia olleet.
– Osa saattoi myös saada oikeudellista tietotaitoa omien rötösten kautta.
Kaunis käsiala saattoi merkitä 1800-luvulla paitsi työtä myös mahdollisuutta nousta yhteiskunnan arvoasteikolla.
Mia Korpiolan mukaan usein ajatellaan, että tuomarit kirjoittivat oikeuden pöytäkirjat tai lakiasiakirjat itse.
– Asiakirjoja tekivät esimerkiksi tuomarin tyttäret, säätyläislesket tai opiskelijat, joilla tutkinto oli jäänyt suorittamatta, Korpiola kertoo.
Tärkeän asiakirjan, kuten kirjeen keisarille, saattoi kirjoittaa esimerkiksi hallintovirkamiehen tyttäristä se, jolla oli kaunein käsiala.
– Ajatellaan, että naiset ja lapset eivät mitenkään voi liittyä oikeuden toteuttamiseen, mutta useissa elämäkerroissa on mainintoja siitä, miten he ovat tehneet oikeudellista työtä.
1800-luvulla luku- ja kirjoitustaito saattoi avata pääsyn tärkeisiin tehtäviin ja mahdollisuuden kohottaa sosiaalista asemaa yhteiskunnassa.
Muutamasta 1800-luvun tunnetusta asiakirjojen kirjoittajasta tuli jopa kansanedustaja. Marttaliiton perustajajäsen, kansanedustaja Lucina Hagman oli Kälviän nimismiehen tytär. Isä ei osannut suomea, joten äiti tulkkasi ja tytär kirjoitti.
Vera Hjelt oli 12-vuotias, kun hän alkoi kirjoittaa asiakirjoja. Hän toimi isänsä apuna Turun lääninkansliassa puhtaaksikirjoittajana. Hänestä tuli suomalaisen työsuojelun uranuurtaja ja kansanedustaja.
Alma Söderhjelm oli yksi Äyräpään kihlakunnan tuomarin tyttäristä. Hänestä tuli ensimmäinen naispuolinen historian professori Suomessa.
– Söderhjelmin tyttäriä oli kahdeksan. He hoitivat ison osan isän bisneksistä. Kansliasta myytiin asiakirjoja ja tyttäret hoitivat puhtaaksikirjoituksen.
Kirjoitustaidolla saattoi ansaita jopa luottamustoimia.
– Maaseutuyhteiskunnassa maanomistajilla ja säätyläisillä oli päätösvalta. Kun tuli kunnallisuudistus 1860-luvulla, seurakunnan ja kunnan hallinto erotettiin toisistaan. Kunnille tuli enemmän tehtäviä, ja niiden piti ruveta tuottamaan asiakirjoja, Korpiola kertoo.
Ennen käräjiä istuttiin tavallisissa kodeissa. Juttulistat laadittiin käräjien aluksi, ja oli vaikea ennakoida, milloin oma juttu tuli kuultavaksi.
Käräjät saattoivat kestää parikin viikkoa, joten koko sen ajan sekä osapuolet, asianajajat, tuomarit, lautamiehet että utelias yleisö oleskelivat käräjäpaikan läheisyydessä. Tästä oli hyötyä etenkin käräjätalon omalle väelle.
– He oppivat käräjien aikana paljon oikeudesta ja saattoivat saada myöhemmin siitä rahanarvoista hyötyä itselleen auttamalla muita lainopillisissa asioissa.
Käräjillä maallikoiden rooli lautamiehinä oli merkittävä, etenkin jos tuomari oli ulkopuolinen.
– He toivat sisäpiirin tietoa, kertoivat, millaisia syytettynä olleet ihmiset ovat, tai tulkitsivat paikkakunnan murreilmaisuja.
Lainopillisia neuvoja saatettiin kysyä keneltä tahansa, jolla ajateltiin olevan osaamista. Oikeudellisesta työstä ja siihen liittyvistä tienesteistä oli jopa pientä kilpailua.
– Eliitin silmissä he olivat epämääräisiä nurkkakirjureita tai vastaavia. Myös oikeita asianajajia haukuttiin juopporateiksi.
Asianajajia oli eritasoisia. Rahalla sai huippujuristin Helsingistä, tai jos rahaa ei ollut, kysyttiin neuvoa tuttavalta, jonka kuviteltiin tietävän.
– Mustan ja valkean välillä oli iso harmaa vyöhyke henkilöitä, joilla oli oikeudellista tietotaitoa. Tämä täyden maallikon ja täyden ammattilaisen välissä oleva vyöhyke on se, jota me tutkimme.
Tutkimuksen tuloksista on tekeillä julkaisu, jossa Mia Korpiola analysoi oikeudellista tietotaitoa Ruotsin vallan loppuvaiheista Suomen itsenäistymiseen asti.