Parisuhteita värittää nykyisin psykologinen kriisipuhe. Tutkijan mukaan suhteen päättymistä eroon käsitellään yhä epäonnistumisena, vaikka sitä voisi tarkastella mahdollisuutena.
Mediassa ja arkipäivän keskusteluissa puhutaan paljon parisuhteesta kriisinä. Tätä kriisiä lähestytään psykologisesta ja terapeuttisesta näkökulmasta ja mietitään sille ratkaisuja.
Ilmiö kiinnostaa Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan tutkijaa Keiju Vihreäsaloa.
– Keskusteluissa parisuhde näyttäytyy usein ongelmana, joka pitää korjata. Kriisi on sekä totta että tehtyä.
Parisuhteisiin liitettävä kriisinäkökulma ohjaa tulkitsemaan esimerkiksi suhteen päättymisen epäonnistumisena.
Vihreäsalo haastaakin tarkastelemaan vallitsevaa parisuhdetilannetta myös mahdollisuutena, joka on uudenlaisten vapauksien myötä avautunut.
Toisin kuin menneinä aikoina kenenkään ei ole enää välttämätöntä jäädä suhteeseen, jossa ei voi hyvin tai tulee huonoin kohdelluksi.
Nyt mietitään, miten vapauden kanssa voidaan elää.
Keiju Vihreäsalo
– Parisuhteeseen suhtaudutaan ikään kuin olisi luonnotonta ajatella sen päättyvän muuten kuin puolison kuolemaan. Eikö voisi ajatella päättymisen olevan nykyisen parisuhdemallin potentiaalia, Vihreäsalo kysyy.
Mistä vallitseva parisuhdeajattelu sitten juontaa juurensa? Vihreäsalon mukaan syyt ovat pitkälti historiallisia ja kulttuurisia.
Parisuhde on itsenäistynyt avioliittoinstituutiosta ja perheestä. Ennen avioliitto oli elinikäinen. Periaate oli, ettei ihmisen tullut erottaa sitä, minkä Jumala oli liittänyt yhteen.
Avioliitto solmittiin miehen ja naisen välille. Sitä määritti epätasa-arvoinen asetelma, ja naisen asemaa avioliittoinstituutiossa on verrattu jopa orjuuteen.
Avioliittoinstituution päälle syntyi ydinperheideologia. Ydinperhekeskeinen ajattelu korosti perheenjäsenten välisiä emotionaalisia siteitä ja toisiaan täydentäviä sukupuolirooleja. Sen sisällä oli tilaa ainoastaan heteroseksuaalisille suhteille. Ajatuksena oli, että normaalit ja tasapainoiset lapset voivat kasvaa vain äitien ja isien muodostamissa ydinperheissä.
Ydinperhekäsitys kukoisti 1980-luvulle saakka, mutta Vihreäsalon mukaan ydinperhe ei välttämättä tarkoittanut onnellisuutta.
– Ydinperheen nostalgisointi nojaa vahvaan mielikuvaan, että ennen ihmiset osasivat elää pitkissä hyvissä parisuhteissa ja pysyä perheissään. Tosiasiassa avioliitot olivat kriisissä jo keskiajalla. Ne olivat silloin pikemminkin yhteistyösopimuksia kuin romanttisia liittoja.
Vihreäsalo muistuttaakin, että avioliittojen pitkät kestoajat menneinä vuosikymmeninä eivät kerro niiden onnistumisesta. Eroaminen ei vain ollut mahdollista esimerkiksi juridisista tai taloudellisista syistä.
Monet yhteiskunnalliset muutokset nakersivat 1960- ja 1970-luvuilla perinteisen avioliittomallin pohjaa. Naisten työssäkäynnin lisääntyminen, ehkäisypillerit, aborttilaki ja päivähoitolaki mahdollistivat naisille aiempaa huomattavasti tasa-arvoisemman aseman avioliitossa ja yhteiskunnassa.
Avioerojen määrä kasvoikin vauhdilla. Vuonna 1961 avioeroja oli alle 4 000. Kolmetoista vuotta myöhemmin määrä oli jo yli kymmenentuhatta.
Oma osuutensa muutokseen oli varmasti 1960-luvulla seksologian nousulla tieteenalana yleisempään tietoisuuteen. Seksologia oli osa liikehdintää, joka toi yksilön oikeudet onneen ja nautintoon osaksi hyvinvoinnin käsitystä.
Uudenlainen tapa ajatella hyvinvointia muutti myös käsityksiä avioliitosta ja perheestä. Uutta oli se, että naiset sisältyivät näiden oikeuksien piiriin.
Muutos oikeuksia ja hyvinvointia koskeviin käsityksiin on kuitenkin ollut hidas. Esimerkiksi raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta vuonna 1994.
Nykyisin vallalla oleva parisuhteen kriisikeskustelu kertookin siitä, että viime vuosikymmenten muutokset ovat tuoneet parisuhteen murtumakohtaan.
Nykyiselle parisuhteelle on tyypillistä, että kaksi keskenään tasa-arvoista yksilöä ovat vapaita valitsemaan toisensa – ja myös vapaita päättämään suhteen.
– Tästä on syntynyt myös yhteiskunnallinen huoli. Mitä se oikein tarkoittaa, kun ihminen voi erota ja hakea onnea myös hakeutumatta suhteisiin?
Parisuhteen murrokset näkyvät Vihreäsalon mukaan muutoksina perherakenteissa. Sikäli tilannetta voi tarkastella yhteiskunnallisena kriisinä.
Tämä on välittynyt esimerkiksi synnytystalkoo-keskustelussa. Vanhakantainen parisuhdeajattelu ja vapaampi käsitys ihmissuhteista haastavat toisiaan.
– Nyt mietitään, että mitä tällä vapauden potentiaalilla voidaan tehdä ja miten vapauden kanssa voidaan elää.
Mitä tästä kehityksestä sitten seuraa? Vihreäsalo muistuttaa, että käsitykset suhteiden heteronormatiivisuudesta, parisuhteiden elinikäisyydestä ja yksiavioisuudesta ovat purkautuneet. Niiden rinnalla muunkinlaiset elämäntavat ovat mahdollisia.
Silti yksilön oikeuksien jatkuvaa vahvistumista ei voi pitää itsestäänselvyytenä.
– Luonnollinen poistuma vähentää konservatiivisuuden määrää parisuhteisiin suhtautumisessa, mutta tasa-arvo on vielä lyhytaikaista.
Esimerkkinä siitä, että kehitys voi kulkea myös toiseen suuntaan Vihreäsalo mainitsee Teksasin osavaltion hiljattaisen aborttilain tiukennuksen.