Itämeren vesi ei ole järin suolaista eikä myöskään makeaa. Meribiologian dosentti Juha-Markku Leppänen ennustaa turskalle tukalia oltavia tulevaisuudessa.
Merentutkimuksen tarina on Suomessa yli sata vuotta vanha – ja hyvin kansainvälinen.
Suomi on kuulunut Kansainväliseen merentutkimusneuvostoon (ICES) sen alusta asti eli vuodesta 1902.
– Olimme yksi perustajajäsenistä, vaikka Suomi ei silloin ollut vielä itsenäinen valtio, huomauttaa professori emerita Eeva-Liisa Poutanen.
Hänen mukaansa kiitos edistyksellisyydestä kuuluu Suomen Tiedeseuralle ja visionäärisille professoreille. Seura aloitti jo vuonna 1841 vedenkorkeuden mittaukset useassa paikassa Suomen rannikkoa.
Viisi vuotta myöhemmin alkoi hajanaisten jäätietojen keruu, mikä johti merenkulkua palvelevan jäätiedotuksen perustamiseen.
Suomen ensimmäisiä hydrografeja eli vesialueen topografisten ominaisuuksien kartoittaja oli Oscar Nordqvist. Hän oli myös kala- ja planktontutkija. Nordqvist johti ensimmäisen suomalaisen meritieteellisen retkikunnan Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle vuonna 1887.
Meren ilmiöitä voidaan selvittää vain siten, että rantavaltiot tekevät havaintoja yhteistyössä.
Juha-Markku Leppänen
Poutanen nostaa esille erityisesti professori Theodor Homénin, jota pidetään Suomen merentutkimuksen alullepanijana.
– Juuri Homén vaati, että Suomen on oltava Kansainvälisessä merentutkimusneuvostossa mukana alusta asti, Poutanen sanoo.
Suomen Tiedeseuran aktiivisuus johti myös Suomen merentutkimuslaitoksen perustamiseen vuonna 1919.
Tämä kaikki ja paljon muuta on nyt tallennettu kirjaksi.
Suomalaisen merentutkimuksen historiasta kertovan teoksen nimi on Nautiluksesta Arandaan – Suomalaisen merentutkimuksen tarina (John Nurmisen Säätiö) .
Nautilus oli Suomen ensimmäinen merentutkimusalus. Aranda-nimisiä tutkimusaluksia Suomella on ollut useampia. Parhaillaan käytössä on kolmas Aranda.
Teoksen ovat toimittaneet Poutanen ja meribiologian dosentti Juha-Markku Leppänen. Kirjan taustalla on laaja joukko Suomen eturivin merentutkijoita.
Kirjassa seurataan merentutkimuksen ja sitä tekevien organisaatioiden vaiheita vuosikymmen vuosikymmeneltä. Teos kertoo, miten lukuisista erillisistä tutkimusaiheista kehittyi lopulta korkeatasoinen tutkimuskokonaisuus.
Poutanen ja Leppänen uskovat, että historiaan perehtyminen antaa vankan pohjan sille keskustelulle, jota nykyisin käydään merien rehevöitymisestä, lajikadosta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Itämereen ja valtameriin – ja toisaalta merien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen.
– Kirja kertoo siitä, mitä tähän mennessä on opittu ja miten tietoa voi hyödyntää tulevaisuudessa, Poutanen sanoo.
1950-luvun loppu oli tärkeää aikaa suomalaiselle merentutkimukselle. Merentutkimuslaitoksen silloinen johtaja Ilmo Hela korosti työssään etenkin geologisen tutkimuksen, meribiologian ja ympäristötutkimuksen tärkeyttä. Vuonna 1953 järjestyksessään toinen tutkimusalus Aranda teki matkan Huippuvuorille.
Sekä Poutanen että Leppänen nostavat 1970-luvun yhdeksi merkittävimmäksi vuosikymmeneksi. Silloin nykyisin päivänpolttavat ympäristöasiat nousivat esille, ja Itämeren rehevöitymistä ja haitallisten aineiden määriä alettiin seurata.
Suomi käynnisti myös kansainväliset neuvottelut Itämeren suojelemiseksi, ja Itämeren suojelusopimus allekirjoitettiin vuonna 1974.
1980-luvulla kehitettiin vedenkorkeus- ja jääpalvelutoimintaa ja pohdittiin kuumeisesti, miten öljyonnettomuuksia voitaisiin torjua. 1990-lukua puolestaan värittivät poliittiset muutokset Itämeren ympärillä. Uutta teknologiaa tuli paljon, ja merentutkimus kansainvälistyi entisestään.
Leppänen korostaa kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Yksin ei pärjää kukaan, kun kyse on monia eri tieteenaloja yhdistävästä merentutkimuksesta.
– Meren ilmiöitä voidaan selvittää vain siten, että rantavaltiot tekevät havaintoja yhteistyössä ja jakavat tietoa keskenään, hän sanoo.
Leppänen päätyi tutkijaksi Merentutkimuslaitokseen vuonna 1972. Hän oli mukana kolmannen Arandan ensimmäisellä matkalla Etelänmantereelle vuonna 1989. Leppänen pääsi urallaan käymään lähes kaikilla maailman merillä.
Poutanen tuli Merentutkimuskeskukseen vuonna 1977. Hänenkin tutkimusmatkansa ulottuivat Itämereltä Etelä-Atlantille Guinean lahdelle. Tutkijan uransa jälkeen hän toimi mertensuojeluun liittyvissä tehtävissä. Vuonna 2005 Poutasesta tuli Merentutkimuslaitoksen viimeiseksi jäänyt ylijohtaja.
Merentutkimusta rahoitetaan nykyisin tiukan kilpailun kautta muun muassa säätiöiden, Suomen Akatemian ja EU:n eri rahoitusohjelmista.
– Jatkuva tutkimusrahoituksen haku ja rahoituksen sattumanvaraisuus vievät aikaa varsinaiselta tutkimukselta, Poutanen sanoo.
Siksi hän pelkää, että tutkimus on tulevaisuudessa kapeampaa ja vähemmän syvällistä kuin ennen. Nuoria, hyviä tutkijoita kyllä riittää hänen mukaansa, mutta rahaakin tarvitaan.
Hän on kuitenkin hyvillään siitä, että mereen liittyvää laadukasta perustutkimusta edelleen tehdään muun muassa Helsingin yliopiston tutkimusasemalla Tvärminnessä, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.
Merentutkimuslaitoksen lakkauttaminen vuonna 2008 oli pitkä ja kivulias prosessi, jossa merentutkijoita harmittamaan jäivät ne perustelut, joiden nojalla päätös tehtiin.
Suomen Akatemia oli juuri ennen päätöstä kansainvälisessä arviossaan todennut, että laitos tekee merkittävää tutkimusta ja on tärkeä toimija Itämeren alueella.
– Syyt lakkauttamiseen olivat poliittiset, mutta sitä ei sanottu suoraan. Valtion pienempiä laitoksia haluttiin yksinkertaisesti lakkauttaa, Poutanen sanoo.
Turskalla on pian tukalat oltavat
Suomalaisille tärkeä Itämeri on omanlaisensa sisämeri, joka on yhteydessä maailman meriin vain Tanskan kapeiden salmien kautta.
Sisämeren asemasta on etua. Itämerellä voidaan tehokkaasti tutkia ilmiöitä, joita varten valtamerillä tarvittaisiin mittavat laivastot.
Itämeren erityispiirteisiin kuuluu erityisesti se, että sen vesi on murtovettä: ei makeaa mutta ei valtamerien suolaistakaan vettä.
– Vain harvat eliöt sopeutuvat näin erikoisiin olosuhteisiin, kertoo meribiologian dosentti Juha-Markku Leppänen.
Siksi Itämeren biodiversiteetti eli lajiston monimuotoisuus on hyvin haavoittuvaa. Kun yksi laji katoaa, sillä on suuret vaikutukset muihin lajeihin ja siten koko ravintoverkkoon.
Ilmastonmuutoksen myötä sateet lisääntyvät, mikä puolestaan laimentaa Itämeren suolapitoisuutta entisestään.
– Ilmastonmuutoksen tiedetään vaikuttavan myös Itämeren veden lämpötilaan, Leppänen jatkaa.
Leppänen arvelee, että Itämerestä tulee tulevaisuudessa yhä enemmän järvimäinen.
– Voi olla, että turskaa ei tavata meidän rannikolta tulevaisuudessa lainkaan, hän sanoo.
Jääpeite kattaa meren yhä lyhyemmän ajan, mikä on hylkeiden kannalta haitallista. Veden happipitoisuutta ajatellen se on hyvä asia.
– Kunnianhimoisia suojelutoimenpiteitä on tehty, mutta niitä tarvitaan lisää, Leppänen sanoo.
Itämeren valuma-alueen valtioissa on paljon ihmisiä ja teollisuutta, joten veteen päätyy edelleen paljon ravinteita ja muita haitta-aineita. Lisäksi Itämeren veden vaihtuminen on hidasta ja kestää keskimäärin jopa yli 20 vuotta.
– Valtamerten vuorovesirannikoilla vesi vaihtuu kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa, Leppänen vertaa.
Vaikka Itämeri on puhdistunut sitten pahimpien aikojen eli 1980-luvun, Leppänen ei vielä juhlisi voittoa.
– Vanhoilla synneillä on pitkä häntä. Ekosysteemit eivät myöskään koskaan palaa aivan ennalleen, vaikka tilanne paranisikin.
Leppänen on silti toiveikas. Ehkä matalikot taas jonakin päivänä näkyvät yhtä selvästi kuin silloin, kun hän oli pikkupoika.